Älä oo niin komia

Äidinpuoleisiin sukulaisiini kuului Hilma, eteläpohjalainen maatalon tytär, joka sittemmin viljeli perimäänsä kotitilaa omin voimin ja hyvin tuloksin. Hilma oli nuorena ylväspiirteinen, tumma kaunotar. Hänellä oli tansseissa aina hyvä flaksi, vaikka itsetietoisena ja suorapuheisena naisena ei koskaan naimisiin mennytkään. Kerran nuorisoseurantalon iltamiin tuli helsinkiläiskaunotar, jota paikalliset nuoret miehet ahkerasti tanssittivat, jopa siinä määrin, että Hilmakin jäi varjoon. Tämä tietenkin otti Hilman luonnolle ja hän käveli helsinkiläisneidin luo esittämään asiansa: Älä oo niin komia!

Mikä yhteys Hilmalla on suomalaiseen päihdetyöhön? Olen seurannut sosiaalialan yleistä – ja nyttemmin myös päihdetyön sisäistä – keskustelua 1960-luvun alkupuolelta lähtien,  liki 50 vuoden ajan. Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyö ja organisaatioiden yhteen nivominen ovat olleet valtion ja kuntien suunnitteluagendalla miltei saman ajan. Keskustelujen kestoteemoina ovat olleet kahden sektorin ammatillisen tietopohjan, osaamisen ja toimintakulttuurien eroavuudet ja etenkin sosiaaliväen pelko tasavertaisen ammatillisen aseman säilymisestä terveydenhuollon vahvan profession mahdollisesti haltuun ottamissa organisaatioissa. Enää on vain puuttunut Hilman suorasukainen pyyntö: älä oo niin komia!

Voisiko tästä asetelmasta päästä eteenpäin? Sosiaalialan koulutus on käynyt läpi merkittävän muutoksen, kun 1970- ja 1980-luvuilla luotiin yliopistojen sosiaalityön maisteriohjelmat. Lisäksi on syntynyt ammattikorkeakoulujen sosionomiohjelma ja ylempi ammattikorkeakoulututkinto. Eikö näiden koulutusten antaman tieto- ja osaamispohjan turvin voitaisi luoda niin sosiaalialalle yleisesti kuin päihdetyöhönkin sellainen tiedon ja osaamisen arsenaali, joka kykenisi keskustelemaan muiden ammattien, jopa terveydenhuollon, kanssa tasaveroisesti? Keskustelun ytimenä ei enää tulisi olla erilaisten ammattien, kulttuurien tai toimintatapojen vertailu, vielä vähemmän pyrkimys samanlaiseen orientaatioon tai kilpailuun johtajuudesta. Yhteisen pohdinnan kohteeksi on tarpeen ottaa sen suunnittelu, miten osaamme toteuttaa kahden erilaisen tietopohjan, osaamisen ja orientaation yhdistämisen. Jos palveluja tarvitsevat ihmiset joutuvat oman nahkansa sisällä yhdistämään  fyysisiä, psyykkisiä, sosiaalisia  ja taloudellisia tekijöitä,  pitäisi  hyvin koulutettujen ammattikuntien osata yhdistää erilaisia osaamisen ulottuvuuksia. Tavoitteena tulisi olla käytännöt, jotka vastaavat ihmisten vaikeuksiin mahdollisimman ehyellä ja ristiriidattomalla tavalla.

Tämä tietenkin edellyttää, että osaamme ilmaista ja välittää oman tietomme, osaamisemme ja toimintatapamme niin selkeällä tavalla, että yhteistyökumppanit ymmärtävät, millaisen ammattilaisen kanssa työtä tekevät. Lukuisat 1970- ja 1980-luvuilla tehdyt sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyötä koskevat tutkimukset vahvistavat yksi toisensa jälkeen, että toisen työalan tuntemus on sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyön onnistumisen keskeinen tekijä.

Sosiaalialan kaikilla sektoreilla on ainakin ammatin periaatteiden mukaan pyrkimyksenä yhteinen tavoitteen asettaminen ja vuorovaikutukseen perustuva työskentely palvelun käyttäjän kanssa, ei vain asiantuntijan oikeina pitämien toimenpiteiden suorittaminen. Tästä asiakkaan keskeisestä osuudesta toiminnan toteuttamisessa ja onnistumisessa nousevat kenties merkittävimmät toimintakulttuurien erot monilla sosiaalipalvelun alueilla. Se on tärkeä tieto yhteistyökumppaneille. Sen merkitystä ja toteutumista voimme sekä kuvata kirjallisesti että demonstroida oman työmme ja sen vaikutusten kautta.

Toivottavasti voimme jättää Hilman "älä oo niin komia"-asenteen etelä-pohjalaisen luonteen osuvaksi kuvaksi ja siirtyä keskustelemaan siitä, miten erilaisten tietopohjien, osaamisten ja ammatillisten kulttuurien yhdistämisellä saamme aikaan nykyistä parempaa ehkäisevää työtä ja nykyistä vaikuttavampaa ongelmien ja haittojen vähentämistä.