Kehittäminen – kirosana vai intohimo?

Sosiaalialan sanastoon on viime vuosikymmeninä omaksuttu kehittämisen käsite monissa muodoissaan: kehittämistavoitteet, kehittämisprojektit, kehittämispäälliköt, kehittämiskonsultit jne. Aivan ristiriidatonta ei suhtautuminen kehittämiseen ole. Monet alan työntekijät, etenkin kuntien sosiaalihuollossa, ovat perin kyllästyneitä jatkuvaan kehittämiseen ja projekteihin, kun "aikaa pitäisi saada enemmän perustyöhön". Mistä tässä kehittämisen vimmassa oikein on kysymys? 

Kehittämisen voimakkaaseen esiinmarssiin on varmasti monta syytä, enkä yritäkään kuvata niitä kattavasti. Omaa käsitystäni kehittämisestä ja sen kasvavasta tarpeesta muotoilen seuraavasti.

Yhteiskunnallisella toiminnalla - sosiaalipalveluilla, päihdetyöllä, lastensuojelulla, vanhustyöllä jne. – on yleensä joko ammatillisessa kirjallisuudessa, lainsäädännössä tai muissa yleisesti hyväksytyissä dokumenteissa määritelty tarkoitus. Päihdetyössä sellainen on ilmaistu päihdehuoltolain 1 §:ssä – aika hyvin sitä paitsi. A-klinikkasäätiössä toiminnan tarkoitus on kirjoitettu säätiön sääntöihin. Viisaasti niin laissa kuin säätiön säännöissäkin tarkoitusta ja tavoitteita toteuttavat keinot on kuvattu erikseen. Käytännössä ongelmaksi on muodostunut se, että toiminta painottuu helposti keinoihin, erityisesti suoritteiden lisäämiseen. Sen sijaan toiminnan ydintarkoituksen toteutumisen seuranta ja vaikutusten arviointi saattavat jäädä puutteellisesti kuvatuiksi, yleisten lausumien varaan. Viime aikoina kysymys hyvinvointipalvelujen vaikutuksista ihmisten elämään on saanut enemmän huomiota, kun hyvinvointierot kasvavat ja sosiaaliset ongelmat näyttävät siirtyvän sukupolvelta toiselle. Kustannukset kasvavat, mutta vaikutuksista ei ole varmuutta.

Yhteys kehittämiseen löytyy toiminnan yhteiskunnallisen tehtävän ja sen toteutumisen – vaikutusten – välisestä aukosta. Käytännön kokemuksesta tiedämme, että hyvätkään tarkoitukset ja tavoitteet eivät päihdetyössä aina toteudu. Kehittämistä tarvitaan, kun käytössä olevat menetelmät eivät johda tavoiteltuun muutokseen. On luotava uusia lähestymistapoja, toisenlaisia menetelmiä ja hankittava uutta tietoa menetelmien rakentamisen välineiksi. Sosiaalialalla tähän uudistamista kaipaavaan arsenaaliin kuuluvat myös monipuoliset yhteistyösuhteet sekä palvelujen käyttäjien osallisuus. Päihdetyö ei onnistu ilman asiakkaiden kumppanuutta ja heidän omaa panostaan.

Entinen työtoverini – lääkäri ammatiltaan – ihmetteli, miksi sosiaalialan väki puhuu erikseen tutkimuksesta ja kehittämisestä, eivätkö ne liity elimellisesti yhteen? En osannut antaa tyydyttävää vastausta ja kysymys jäi vaivaamaan. Miksi sosiaalialan tutkimus- ja kehittämistyössä tieteellisesti perusteltu metodinen kehitys –  hoidon ja sen menetelmien tutkimus- ja kehitystyö –  on jäänyt kovin vaatimattomaan asemaan. Kehittämistyötä saatetaan jopa vähätellä jonkinlaisena toisen luokan tutkimustyönä, näkemättä tieteellisen tutkimuksen ja työmenetelmien kehittämisen tiivistä vuorovaikutusta. Jos katsomme aidan yli naapurisektorille, terveydenhuoltoon, siellä entistä tehokkaampien menetelmien kehittäminen ja pitkäjänteinen ponnistelu vaikeimpienkin sairauksien parantamiseksi tai terveyden ylläpitämiseksi on tieteellistä tutkimusta motivoiva voima, miltei intohimon luokkaa ja monilla Nobeleilla palkittua. Tarvitaan sekä ns. perustutkimusta että sen soveltamisen metodista kehittämistä oikeissa käytännön ympäristöissä. Vertailu ei merkitse sitä, että sosiaalihuollon ja terveydenhuollon tutkimisen ja kehittämisen "paradigmat" ja keinot olisivat samanlaiset. Päinvastoin, yhteiskuntatieteisiin ankkuroituva ja monitieteinen toiminta, kuten päihdetyö, tarvitsee asian luonteeseen sovitetut tiedonmuodostuksen tavat ja kehittämisen välineet. Mutta intohimo entistä vaikeampien ongelmien ratkaisemiseen ja määrätietoinen pyrkimys toiminnan ydintarkoituksen toteutumiseen ovat niitä ominaisuuksia, joita terveydenhuollon tutkimus- ja kehittämistyössä suorastaan kadehdin.

Kehittämityössä myös työyhteisöllä on merkitystä. Tämä näkyy osuvasti YTT Tuula Kostiaisen väitöskirjassa Osaamisen kehittämisen neljä tilaa (2009). Oman työyhteisön tarkastelu Kostiaisen rakentaman tyypittelyn valossa voi olla mielenkiintoista. Kokeilkaapa!