Onko kirjadekkarin ihan pakko olla juoppo?

Jostakin syystä kirjoissa poliisien täytyy olla juoppoja. Niin yksityisetsivät kuin yhteiskunnan palkkaamat poliisit juovat kuin viimeistä päivää. Reijo Mäen dekkareiden päähenkilön Jussi Variksen elämän kiintopisteet ovat Turun kapakat. Usein Varis herää aamulla oudossa paikassa eilisiltaa muistamatta. Pää on kipeä ja olo heikko ennen seuraavaa olutta.

Alkoholi on niin oleellinen osa Vareksen olemusta, että kustannusyhtiön nettisivuillakin mainostetaan: ”Mikäli Vareksen kapakkakierrosta ei pääse toteuttamaan Turkuun, ei virtuaalikierroksellakaan tarvitse olla kuivin suin. Näillä Jussi Vareksen juomilla pääsee aitoon tunnelmaan kotioloissakin.”

Mauri Sariolan komisario Susikoskella oli ilmeisen hyvä palkka, mutta kyllä kallista konjakkia ja viskiä menikin runsaasti. Puhumattakaan kirjailijasta itsestään.

Georges Simenonin kirjoissa komisario Maigret  ottaa lasillisen tai kaksi olutta, viiniä ja väkeviä aina kun aikataulu sallii, aamulla, lounaalla ja illalla. Usein pysähdytään baarin kohdalle ja käydään ottamassa pienet neuvoa antavat. Joskus pariisilaisella komisariolla pää on aamulla raskas, mutta hiukan yli-ihmisenä Maigret ei sentään sorru tekemään humalaispäissään tyhmyyksiä.

New Yorkissa Rex Stoutin Nero Wolfe on tosin enemmän syömäri kuin juomari, mutta kerää hänkin olutpullon korkkeja työpöydälle kuin voitonmerkkejä. Hänen apulaisensa Archie Goodwin on sentään enemmän maidon ystävä ja viskijuonti pysyttelee pokeri-illoissa.
Tai mennään ajassa vielä kauemmaksi. Arthur Conan Doylen ylhäisösankari Sherlock Holmes oli kokaiinin käyttäjä.

Entäpä agenttikirjat. Ian Flemingin supersankarille James Bondille ei alkoholi näytä nousevan päähän, vaikka nätin neitosen kanssa juodaan kaksi pulloa kallista vuosikertaviiniä ennen kuin päädytään vällyjen alle tai matkaa jatketaan urheiluautolla promilleista välittämättä. Ja joka väliin 007:n sopii  ottaa ”shaken not stirred” –  hahmon myötä käsitteeksi muodostuneen vodkamartinin.

Ian Rankinin Rebus juopoin

Olin vasta Edinburghin kirjamessuilla ja tutustuin lähemmin kahteen suosikkidekkarikirjailijaani. Ian Rankinin kirjojen sankari Rebus on kovan luokan poliisimies, joka vaikuttaa täysin alkoholistilta. Myös hänen kiintopisteensä elämässä ovat pubit, kuten Rebuksen TV-sarjastakin muistamme.

Kävin minäkin tutustumassa Oxford-baariin. Siellä niin Rebus kuin Rankin viettävät aikaansa niin usein, että baarissa jaetaan heistä mainospostikortteja. Kirjamessuilla taas julkaistiin uudesta puhelimestaan innostuneen kirjailijan laatima iPhone-ohjelma, jonka avulla muutkin Rankinin tärkeät Edinburghin osoitteet voi käydä spottaamassa.

Ennen kansainväliseksi menestyskirjailijaksi nousuaan Rebuksen luoja oli monissa hanttihommissa, mukaan luettuna alkoholitutkija. Pikahaastatteluni aikana hän paitsi kehui juuri käyneensä Helsingissä perheensä kanssa lomalla (”hieno kauppatori ja upea näköalaristeily”), myös kertoi tutkineensa aikoinaan nuorten alkoholinkäyttöä. Tutkimuksen päätuloksetkin tulivat muistista vielä kuin nappia painamalla. Ehkä tutkijatausta ja muutenkin läheinen suhde alkoholiin ovat tuoneet realismia myös Rankinin kykyyn kuvailla uskottavasti rankkaa alkoholinkäyttöä.

Täpötäydessä yleisötilaisuudessa Ian Rankin kertoi nyt jättäneensä juopon Rebuksen lepäämään. Uusimman kirjan (The Complaints) sankari onkin jo poliisien omia rikoksia tutkiva, melkein raitis Malcolm Fox, jolla tosin on kovasti alkoholisoituneita sukulaisia.
Satapäisen yleisön kysymyksistä eniten huomiota herätti tiedustelu siitä, miten Rebukselle nyt kuuluu, kun hän ei enää ole kirjoissa. Onko hän taas retkahtanut ja joutunut hoitoon vai yrittääkö pysytellä kaidalla tiellä? Tätä kirjailija pohti niin vakavasti ja yksityiskohtaisesti, että välillä unohtui Rubuksen fiktiivisyys.

Miksi kirjadekkarit ovat juoppoja?

Mistä syystä useimmat dekkarisankarit ovat juoppoja? Tutkimusten perusteella tiedämme, että useimmassa yhteiskunnassa suurkuluttajien osuus on 10–20 prosenttia, joten kirjallisuuden juopot etsivät ovat tosiaan yliedustettuna.

Terästääkö päihteiden käyttö rikosten selvittämiskykyä? Onko oltava juoppo ymmärtääkseen rikollisen luonnetta ja kyetäkseen liikkumaan tämän ympäristössä, koska alamaailmassa lähes kaikki tapahtuu pullon tai piikin ympärillä? Onko rikosten selvittäminen niin rankkaa työtä, että se vaatii rankat huvit, jos päihdeongelmaa nyt voi huviksi sanoa.  Ainakaan Rebus ei tunnu siitä nauttivan.  Vai heijastelevatko hahmot kirjoittajiensa tai heidän läheismalliensa päihdeongelmia? Ainakin Rankinin osalta se on totta.

Kaiketi alkoholin avulla dekkaritarinaan saadaan jännitteitä ja sattumia enemmän kuin systemaattinen etsiväntyö tuottaisi.  Kaipa dekkari juo samasta syystä kuin Jeppekin. Joten vielä riittää töitä niin alkoholitutkijoille kuin kirjallisuustieteilijöille.
Mutta saa nähdä, kantaako Ian Rankinin nykyinen kunnollisen ihmisen mallinen päähenkilö samaan maailmanmenestykseen vai pitääkö Rebus palauttaa eläkkeeltä.

Kohtuukäyttäjädekkarit

Ei sääntöjä ilman poikkeuksia.  Edinburgh on kaupunki, jossa asuu Rankinin lisäksi ainakin kaksi muuta maailmanluokan kirjailijaa, Harry Potterin luoja J. K. Rowling ja Alexander McCall Smith, jonka Botswanaan sijoittuva kirjasarja ”Naisten etsivätoimisto nro 1” nähtiin vastikään televisiossa. McCall-Smith on taustaltaan lääketieteen etiikan professori ja profiloitunut nyt elämänmyönteisen ja ihmisläheisen huumorin kirjoittajana.
Ei siis ole ihme, että hänen sankarittarensa - traditionaalisen muotoinen ja kokoinen Mma Ramotswe - juo pelkkää robus-teetä. Tosin Mma Ramotswen ensimmäinen aviomies oli paha juomari ja huumeiden väärinkäyttäjä.

Ja onneksi Agatha Christien sankarit neiti Marple ja herra Poirot toteuttavat kohtuukäyttäjän juomatapoja, ja ovat silti erinomaisia salapoliiseja.  Kuten reaalielämässä  suurin osa poliisikunnasta ja yksityisetsivistä. Mutta dekkarit tihkuvat viinaa ja huumeita. Ehkä hiukka vähempikin riittäisi ja tilalla voisi olla jotakin muuta jännittävää. Televisiosarjoissahan näistä on jo esimerkkejä, kuten ylineuroottinen Adrian Monk.