Sosiaalisen sietämätön vaikeus

Blogin otsikko saattaa näyttää sietämättömän vaikealta. Havainto on oikea ja kaipaa avaamista.

Sosiaalialan ammattilaisia on kautta aikojen puhuttanut ja puhuttaa edelleen kysymys, mitä sosiaalityö on. Viime vuosina on entistä useammin kysytty myös, mitä "sosiaalinen" on. On vaadittu sosiaalisen parempaa näkymistä lainsäädännössä, palveluorganisaatioissa ja voimavarojen jaossa kertomatta, mitä kulloinenkin puhuja käsitteellä tarkoittaa. Julkisessa puhunnassa sosiaalinen sekoittuu taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen, vaikka kysymys on eri asioista. Ei ihme, että kansalaisilla on kirjavia käsityksiä sosiaalialasta, kun oma väkikään ei oikein tiedä, mistä on kysymys.

A-klinikkasäätiön väen hyvin tuntema Mailis Tammi antoi minulle kerran palautetta omista luennoistani. Tärkein hänen mieleensä jäänyt asia oli se, että sosiaalinen tarkoittaa ihmisen yhteisösuhteita. Määrittely perustuu Eino Kuusen jo 1930-luvulla kirjoittamaan hienoon artikkeliin, jossa hän selvitti käsitettä sen etymologian kautta. Tämän määrittelyn takana voin seisoa edelleenkin. Tarvitaan kuitenkin jatkopohtimista sen suhteen, mitä Kuusen määrittely tarkoittaa ammatillisen työn kannalta.

Ammatillisessa työssä – esimerkiksi päihdetyössä – sosiaalinen suhteutuu ihmisen elinympäristöön, elämäntilanteeseen ja lähiyhteisöihin, kuten perheeseen, työelämään, ystäviin ja muihin tärkeisiin ihmisiin, asuin- ja lähiyhteisöihin, yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttamismahdollisuuksiin. Eikä vain avun hakemisen hetkellä, vaan myös elämänkulun eri vaiheissa. Työskentelyn keskeinen alue ei ole ihminen yksilönä tai hänen mielensä, vaan ihmisen, elämäntilanteen ja ympäröivän yhteiskunnan suhde. Päihdetyöhön tarvitaan tietysti muitakin elementtejä: mielen ja somaattisen terveyden asiantuntijoita, hoitamisen ammattilaisia, yhteyshenkilöitä toimeentulon, asumisen, työn ja liikunnan mahdollistajiin. Jokaisen ammattilaisen ja asiakkaan välinen vuorovaikutus on olennainen osa työn sosiaalista sisältöä.

Joskus sosiaalinen ymmärretään vain erilaisten toimintojen yhteen kokoamiseksi, mutta pelkkä tekninen koordinaatio ei ansaitse sosiaalisen nimikettä.  Sosiaaliseksi koordinaatio muuttuu silloin, kun nämä toiminnot tai niiden yhteen nivominen luovat sellaisen vuorovaikutuksen areenan, jossa ihminen kokee kuntoutuvansa ja eheytyvänsä ja jossa yhteisösuhteet tervehtyvät ja vahvistuvat. Nämä sosiaalityön ikuiset sisällöt tulevat hyvin esiin Helmi Mäen lisensiaattityössä (1966) ja Mirja Satkan sen pohjalta toimittamassa kirjassa Hyvä kysymys (PS-kustannus, 2006).

Joskus sosiaalisen vastakohdaksi ymmärretään yksilöllisyys. Käsitteiden kanssa on kuitenkin syytä olla tarkka. Jos sosiaaliselle työorientaatiolle halutaan etsiä vastakohta, se on lähinnä yksipuolinen yksilökeskeisyys, työn suuntaaminen vain yksilöön ja hänen toimintaansa. Yksilöllisyys sen sijaan merkitsee kunkin asiakkaan, elämäntilanteen ja vaikeuden ainutlaatuisten piirteiden tunnistamista ja  yhteistyön räätälöintiä kunkin ihmisen erityiseen tilanteeseen soveltuvaksi. Yksilöllisyyden vastakohta on kaavamaisuus, ei työn sosiaalinen sisältö. Lakisääteisen ja tiukasti oikeusnormitetun työn riskinä on ihmisiä toimenpiteisiin sovittava, järjestelmälähtöinen työorientaatio. Yksilöllisten elämäntilanteiden huomioon ottaminen voi jäädä juridisten vaatimusten tai jäykkien käytäntöjen varjoon. Tarvitaan oikeusturvan ja yksilöllisyyden hyvää yhdistämistä.

Suomalaisen sosiaalialan keskustelun suurimpia harha-askelia on ollut yksilöllisen työtavan ymmärtäminen yksilökeskeiseksi ja pahimmillaan yksilöä syyllistäväksi työtavaksi. Palvelujen käyttäjien palautteet muun muassa julkisista palveluista toteavat toistuvasti ongelmaksi ihmisten ja elämäntilanteiden yksilöllisten piirteiden sivuuttamisen: minun ainutlaatuista tilannettani ei ole otettu huomioon, minun omia näkökohtiani ei ole kuultu, minua on kohdeltu vain tapauksena ja toimenpiteiden kohteena. Tämä on vakava viesti kaikille sosiaalisia palveluja toteuttaville.