Vastaa kommenttiin

Kiitos blogista ja viittauksestasi muutama vuosi sitten antamaani palautteeseen. Aulikin viisaat sanat ovat olleet ammatillisen uran aikana monasti matkaeväinä. Ajatus sosiaalityöntekijästä ihmisen yhteisösuhteitten kanssa työskentelevänä liittyi siihen kun siirryin 1987 sosiaalitoimesta päihdehuollon erityispalveluihin ja sosiaalineuvojasta tuli yhdessä yössä sosiaaliterapeutti. Uusi nimike hämmensi ammatillista identiteettiä, joka oli 1970-1980-luvuilla kehittynyt rakenteellisen sosiaalityön suuntaan (yhdyskuntatyö, vaikutustoiminta, tiedottaminen, asianajotehtävät). Sana terapia (hoito) tuntui vieraalta ja kapealta. Aulikin luento auttoi "kääntämään" uuden nimikkeen "ihmisen yhteisösuhteitten hoitajaksi".

Erilaisissa sosiaalityön tehtävissä näki selvästi, miten polititisten ja hallinnollisten ratkaisujen seurausvaikutukset näyttäytyivät yksityisten ihmisten arjessa. Ja niinhän se on edelleen. Tuohon aikaan painotettiin sitä, ettei työn kohde ole yksilö, asiakas vaan hänen tilanteensa ja erilaiset suhteensa ympäristöön. Ihmisen toimintakyvyn edellytykset. Toki työntekijän ja asiakkaan välisen hyvän vuorovaikutussuhteen merkitys tavoitellulle muutokselle on aina tiedostettu ja sitä painottaa myös nykytutkimus. Valitettavasti kuitenkin laaja-alaisempi työskentely rakenteiden muuttamiseksi ja yhteisöjen hyvinvoinnin edistämiseksi on jäänyt vähemmälle. Alan koulutuksissakin alkoi 1990-luvulla menetelmäkoulutusten buumi, ratkaisukeskeisyys, verkostotyö, kognitiivinen lähestymistapa (erityisesti motivoiva haastattelu) , narratiivinen terapia, neurolingvistinen prosessointi (nlp). Kaikki sinänsä hyviä antamaan työntekijälle välineitä, puitteet muutosta kantavalle vuorovaikutussuhteelle. Kuten meidän monien sosiaalityöntekijöiden oppiäiti Marjatta Eskola edelleen kolme vuotta sitten Tampereen A-klinikan 50-vuotisjuhlassa sanoi:"Se on se Kohtaaminen!"

Oman 42-vuotisen ammatillisen urani viimeiset 22 vuotta päihdehuollon erityispalveluissa omana vaikuttamiskeinonani oli kouluttaminen. Saada erilaiset työorientaatiot omaavat ammattilaiset samaan tilaan ja dialogiin keskenään. Sosiaalityöntekijänä koin ammatillisesti vahvimmaksi ajaksi 1970-1980-luvut, joiden yhteiskunnallisempia näkemyksiä jäin ennen eläkkeelle siirtymistäni vuosi sitten kaipaamaan. Viime aikoina on ilahduttanut gerontologisen sosiaalityön kehittyminen. Merkittävänä vaikuttajana on ollut emeritusprofessori Simo Koskinen Lapin yliopistosta. Hän oli aikanaan Tampereen yliopistossa yhdyskuntatyön edistäjiä. Myös gerontologisen päihdetyön lisääntyvä tarve on ennakoitavissa mutta se ei ole nyt tämän kommentin aihe. Kaikki ikäluokat ja hyvinvointiyhteiskuntamme halkaiseva polarisaatio haastaa kuitenkin edelleen työssä olevat sosiaalityöntekijät. Ja toki me toimintakykyiset eläkeläisetkin voimme vielä vaikuttaa kukin omilla tavoillamme omassa ympäristössämme.

Mailis Taskinen, ent. Tammi
vanhuuseläkkeellä 65-vuotiaana