Kolumni

Jukka Heinonen

Köyhyys keskellämme

Kirjoitan tätä päivänä, jona Nokia julkaisi viime vuoden viimeisen kvartaalin tuloksensa. Kommentoijat ovat yksimielisiä: tulos romahti.

Minulle on monta kertaa sanottu, että en ymmärrä taloudesta yhtään mitään. Kai siihen on pakko ruveta itsekin uskomaan, kun en käsitä noitakaan arvioita. Toki tuottoprosentti pieneni rutkasti aiemmasta, mutta kyllä minä olisin edelleen hyvin tyytyväinen, jos saisin rahoilleni jostain 12 prosentin tuoton. Nokian kohdalla moinen luku kuitenkin nähdään romahduksena.

Kaikki ovat hyvin huolissaan talouselämän vaikeuksista. Talvisodan henkeä kuulemma tarvitaan, ja saattaapa peräti Harmageddon olla edessä. Tulossa olisi siis pasuunoiden pauhatessa käytävä lopunajan taistelu.

On myös toisenlaista köyhyyttä, ja se ei oikein tahdo ylittää tiedotuskynnyksiä. Geelipäiden pyörittämän makrotalouden vaikeuksien ja tavallisten ihmisten vaikeuksien välillä on tavaton kuilu.

Köyhäksi määritellään ihminen, jonka tulot ovat vähemmän kuin 60 prosenttia koko väestön mediaanitulosta. Heitä on Suomessa nyt 700 000, ja määrä on kymmenessä vuodessa melkein kaksinkertaistunut. Tuloerot eri ryhmien välillä ovat kasvaneet. Hyvätuloisin kymmenes on rikastunut todella roimasti, pienituloisimman kymmenyksen tulot eivät ole kasvaneet lainkaan.

Ruokajanot ovat jääneet pysyviksi ja taitavat vain kasvaa pituutta. Suomi hakee ainoana Pohjoismaana EU:n elintarvikeapua.

Useat vakavasti otettavat tutkijat sanovat, että suomalaisella sosiaali- ja terveyspolitiikalla ei ole enää mitään tekemistä perinteisen pohjoismaisen hyvinvointimallin kanssa.

Näyttö harjoitetun monetaristisen talouspolitiikan epäonnistumisesta alkaa olla maailmanlaajuinen. Siinähän tuloerojen kasvaminen katsotaan siunaukselliseksi: eliitin rikastumisesta valuu aina osa köyhillekin, joten kaikki hyötyvät. Ei sieltä ole mitään valunut. Tuota oppia voisi yksinkertaisesti nimittää ahneuden ideologiaksi.

Postmodernia olemassaoloa leimaa taloudellisen epävarmuuden lisäksi myös ontologinen epävarmuus. On vaikea löytää olemassaololleen merkityksellisiä perusteita. Yhdessä nämä kaksi tekijää synnyttävät arvaamattomia toimintaympäristöjä.

Teollisen yhteiskunnan köyhyys oli aina jossain muualla, välimatkan päässä. Se oli enemmistön tilalle vastakohtainen asiaintila. Näiden tilojen välillä oli selvä raja-aita, ja köyhyys pikemminkin vahvisti kuin uhkasi enemmistöä.

Postmoderni köyhyys eroaa vanhasta köyhyydestä. Se on jotain lähellä olevaa, sekoittuvaa ja sen vuoksi hyvin uhkaavaa. Ei ole enää olemassa selviä koodeja, joita noudattamalla välttyisi joutumasta köyhien porukkaan. Köyhyys ja kaikenlainen marginalisoituminen muodostavat salakavalan ennakoimattomia taskuja yltäkylläisyyden keskelle.

Lamahan tästä väistämättä tulee, ja sen maksumiehiksi asetetaan aina tavalliset ihmiset. Luulisi edellisen laman jäljiltä vielä olevan muistissa, miten korkeiksi nuo maksut saattavat muodostua. Enkä nyt tarkoita pelkästään rahaa, sillä rahan lisäksi velat ovat myös kokemuksia. Toivottavasti sosiaali- ja terveyspalveluissa löytyy niukkenevien resurssien aikanakin edelleen integroimishaluja, halua pitää kaikki yhteisessä menossa mukana.

Tiedä sitten kuitenkaan siitä Harmageddonista. Uusimman tiedon mukaan maailmanloppua joudutaan lykkäämään, koska kaikki pasuunansoittajat on lomautettu toistaiseksi.

Sosiologi Jukka Heinonen työskentelee projektipäällikkönä Takuu-Säätiössä.

Tiimin sisällysluettelo