Kirja-arvio

Mailis Taskinen

Tämä potilas kuuluu meille

"Hyvä nimi!" totesin ja tartuin kirjaan. Kirjan nimessä on humaani viesti toimia päinvastoin kuin usein tapahtuu: ei torjua mielenterveys- ja päihdeongelmaista asiakasta todeten, ettei hän kuulu meille, vaan ryhtyä työskentelemään hänen kanssaan. Kirjan keskeinen pyrkimys on vaikuttaa asenteisiin, jotta mielenterveys- ja päihdepotilaaseen suhtauduttaisiin kuin muihinkin apua etsiviin. Kirja on painavaa asiaa sekä konkreettisesti että sisällöllisesti – 19 kirjoittajaa, 18 artikkelia ja 350 sivua – ja sellaisena raskas. Voiko moninaisesta päihdetyöstä kirjoittaakaan yksinkertaisemmin tai kevyemmin? Otan tässä esiin vain muutamia näkökulmia ja poimintoja.

Aiheen käsittelyn tulokulma on hoitotyö. Taka-ajatuksena on vahvistaa sairaanhoitajien ammatti-identiteettiä moniammatillisessa päihdetyön toimijajoukossa. Vielä enemmän olisi voitu käsitellä käytännön toimintaa yhdessä muiden ammattiryhmien kanssa – päihdetyötähän ei voi monopolisoida millekään ammattiryhmälle, tieteenalalle tai lähestymistavalle. Kirja on hyvin ajoitettu puheenvuoro maassa käytävään "kuumaan" keskusteluun päihde- ja mielenterveyspalvelujen järjestämisestä. Se on myös hyvää aineistoa alan perus- ja täydennyskoulutukseen, joka on yksi väline rakentaa yhteistä ymmärrystä.

Kun päihde- ja mielenterveysongelmat esiintyvät usein samanaikaisesti eivätkä toimintajärjestelmän rakenne ja erilaiset työorientaatiot taivu asiakasryhmän auttamiseen riittävästi, on korostettava yhdenvertaista oikeutta hoitoon. Se edellyttää henkilökunnalta "paljon sietämistä ja vähän tietämistä sekä tekemistä potilaan puolesta". Hyvä hoitoympäristö koostuu monesta. Tärkeänä lähtökohtana on asiakkaan valitsema ja hyväksi kokema prosessimainen hoito, johon hän voi sitoutua. Tarvitaan myös eri hoitojen koordinointia. Kaikki päihdetyön asiakkaat eivät kuitenkaan sitoudu, ja heitäkin tulee auttaa. Tätä tukevat sosiaali- ja terveysministeriön päihdepalvelujen laatusuositukset, joissa määritellään työlle viisi tavoitetasoa. Niiden esittelyä jäin kirjasta kaipaamaan.

Persoonallisuushäiriö-diagnoosia kuulee alalla väliin käytettävän hyvinkin leimaavasti, melkeinpä kirosanana. Jan Holmberg purkaa tätä valitettavaa lähestymistapaa ansiokkaasti. Humaani ja ammatillinen käsittelytapa ei vähättele haasteen vaikeutta ja antaa myös ohjeita ja välineitä. Perusterveydenhuollossa toimivat sairaanhoitajat tarvitsevat työnsä tueksi joustavia konsultaatiomahdollisuuksia erikoissairaanhoidon yksikköihin. Tehokkaissa hoitomalleissa keskeistä on avoimuus ja läpinäkyvyys. Silloin potilas tietää, miten hänen vaikeuksiaan ymmärretään ja hoidetaan. Tärkeää on aktiivinen hoitoasenne, aito läsnäolo ja empatia.

Ammatillisen päihdetyön täydennyskouluttajana pidän ansiokkaana sitä, että riippuvuutta käsitellään kirjassa monin tavoin tulkittuna ja monia ulottuvuuksia käsittävänä ilmiönä. Hyvää on, että motivoivan haastattelun menetelmää esitellään parissakin artikkelissa. Se voi olla eri alojen ja ammattien yhteinen väline haastavassa muutostyössä. Useissa artikkeleissa sivutaan uudistetun lastensuojelulain merkitystä ammatilliselle päihdetyölle, mutta sitä olisi voinut painottaa vielä enemmän. Lakihan edellyttää entistä huolellisempaa lasten tilanteen huomioon ottamista ja tiiviimpää yhteistyötä lastensuojelun kanssa. Uudessa laissa haluttiin myös laskea ilmoituskynnystä.

Sairaanhoitajan koulutuksen ja työelämän haasteet asetetaan myös laajempiin yhteyksiinsä. Marjaliisa Havio muistuttaa ilokseni päihdehuoltolain voimassaolosta ja velvoitteista sekä toisaalta ennakoi sosiaali- ja terveysalalla käynnistyneitä isoja rakennemuutoksia. Sairaanhoitajakoulutukseen tarvitaan laajempaa näkemystä yksilötason lisäksi. Lisäksi kaivataan voimavaralähtöistä ihmiskäsitystä vuoropuheluun sairauslähtöisen käsityksen kanssa. Mielenterveys- ja päihdetyön asiantuntijuuden perustaa ovat kyky kohdata vaikeita tilanteita, lainsäädännön tuntemus ja eettinen herkkyys ja oivallus, kirjoittaa Havio. Hän peräänkuuluttaa myös koko palvelujärjestelmän valjastamista ennaltaehkäisevään työhön.

Kirjassa tuodaan esiin kaksi tärkeää ja usein unohdettua näkökulmaa päihdetyöhön: seksuaalisuus ja isovanhemmuus. Työssä voidaan kohdata samanaikaisesti kolmen sukupolven päihteiden ongelmakäyttöä ja sen vaikutuksia eri ikäisiin perheenjäseniin. Verkostonäkökulmaan kaipasin asiakaslähtöisempää ja menetelmällisempää otetta. Verkostotyötä käsiteltiin kirjassa enemmän ammattilaisten työn helpottajana ja toimintajärjestelmän puutteista lähtevänä kuin asiakkaan näkemyksestä ja tarpeista lähtien.

Dialogisuutta olisi voitu käsitellä perusteellisemmin tai useammassa yhteydessä. Liian asiakaskeskeisen tai asiantuntijakeskeisen vuorovaikutuksen välttämiseksi tarvitaan rohkeutta asettua dialogiin. Olisi voitu painottaa yhä uudestaan saatua tutkimustulosta vuorovaikutussuhteen laadun ratkaisevasta merkityksestä muutostyössä. On rakennettava hyvä vuorovaikutussuhde, jotta ns. puuttuminen tehoaa. Sanasta "puuttuminen" on koulutuksen foorumeilla keskusteltu paljon, mutta parempaakaan käsitettä ei ole löydetty.

Sairaanhoitajien ammattikunta kohtaa päihde- ja mielenterveysongelmaisen usein ensimmäisenä päivystyksissä sekä akuuteissa tai pitkittyneissä kriisitilanteissa. He toimivat monesti suodattimena lääkärien, sosiaalityöntekijöidenkin ja muiden ammattiryhmien suuntaan. Kohtaamistilanteet syntyvät usein, kun menee huonosti: on tullut terveyshaittoja, retkahdus tms. Kohtaamistyössä tarvitaan vuorovaikutustaitoja ja ammatillista asennetta. Tarvitaan päihdeongelmien ja mielenterveyshäiriöiden luonteen ymmärtämistä sekä katsomista laajemmalle ja kauemmas: yhteiskuntaan ja tulevaisuuteen. Tarvitaan humaania asennetta, realismia ja toiveikkuutta. Näihin tarpeisiin kirja antaa eväitä. Toisiaan täydentävät artikkelit tarkastelevat mielenterveys- ja päihdetyötä monipuolisesti. Kirjan lähtökohtina ovat sen nimen mukaisesti potilas ja sairaanhoitaja. Peruskoulutukseltani sosiaalityöntekijänä näkökulmani on toinen: asiakas psykososiaalisena kuntoutujana yhteiskunnallisissa yhteyksissään – eli samalla asialla ollaan ihmisen puolesta.

Jan Holmberg, Tanja Hirschovits, Petri Kylmänen & Eva Agge (toim.): Tämä potilas kuuluu meille. Sairaanhoitaja tekee mielenterveys- ja päihdehoitotyötä. Suomen sairaanhoitajaliitto ry 2008.

Mailis Taskinen työskentelee A-klinikkasäätiön koulutuspäällikkönä.

Tiimin sisällysluettelo