Sakkoa vai parempia vaihtoehtoja?

Päihdehuolto ja etenkin sen asiakaskunta elävät rajamaastossa. OTT Heini Kainulainen on tutkinut väitöskirjassaan huumeiden käyttäjien rikosoikeudellista kontrollia. Siitä yksi erityistapaus on huumausaineen käyttörikosuudistus vuosituhannen vaihteessa. Kun syyttäjälaitos koki, että syyttämättä jättäminen pelkästään huumeiden käyttöön liittyvissä rikoksissa ei muodosta riittävää yleistä pelotetta, eduskunta päätti säätää, että tällaisesta käyttörikoksesta voidaan määrätä sakko. Sakottamisesta oli mahdollista luopua, mikäli nuori huumeiden käyttäjä parantaisi tapansa puhuttelemalla, tai kokeneempi hoidon tarpeessa oleva hakeutuisi hoitoon. Käytännössä kävi päinvastoin: käyttäjäkontrolli kiristyi, eikä hoitoon hakeutuminen juurikaan lisääntynyt.

Päihdeasiakkaita tai palvelujen järjestäjiä eivät sakot auta tai motivoi.

Syytä on ollut hoidossakin. Päihdehuollossa on korostettu asiakkaiden vapaaehtoisen hoitoon hakeutumisen merkitystä niin pitkään ja systemaattisesti, että vaikka hoitoon ohjattaisiin, ongelmia syntyy myös vastaanottopäässä. Päihdepalveluissa on ollut vaikea vakiinnuttaa kiinni pitäviä toimintatapoja silloinkin, kun asiakas ilman puuttumista selvästi aiheuttaa itselleen vahinkoa.

Sosiaali- ja terveydenhuollossa tulisi synnyttää toimintarakenteita, jotka ehkäisevät sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien oikeudellistumista. Oikeushallinnollinen kontrolli on kovempaa ja siitä on asiakkaille haitallisempia seurauksia kuin sosiaali- ja terveydenhuollon toteuttamasta kontrollista. 

Trendi on kuitenkin päinvastainen. Ensimmäisen historiallisen Kuluttajaparlamentin istunnossa sosiaali- ja terveydenhuollon edustajilta kysyttiin, tulisiko valtion määrätä kunnalle tuntuva taloudellinen sanktio, jos kunta ei pysty tarjoamaan kuluttajalle lain takaamaa sosiaali- ja terveyspalvelua. Parlamentti oli lähes yksimielisesti sitä mieltä, että tuntuvat sakot olisivat paikallaan.

Kun nykyisessä hyvinvointivaltiossa valtion rooli on ohut ja palvelut kuntien vastuulla, asia voikin nopealla ajattelulla jäsentyä noin. Sakottaminen saattaa tuntua toimivalta ja oikeutetulta. Luultavasti se kuitenkin toimisi samalla tavalla kuin valvovan viranomaisen huomautukset, uhkasakon käyttömahdollisuudet tai hallinto-oikeuden päätökset nykyisin, eli erittäin huonosti ja erittäin myöhään. Huonon kohtelun saaneelle asiakkaalle jälkikäteiskontrollista ei ole juuri apua eikä iloa.

Päihde- ja mielenterveysongelmaisten palveluihin on erityisen vaikea soveltaa millään kovin täsmällisellä tavalla kuluttajuuden käsitettä, mutta jos sitä sovelletaan, kuluttajuus viittaa markkinoihin. Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä on kuitenkin kyse enemmän kansalaisuudesta ja tarpeisiin

Päihde- ja mielenterveysasiakkaiden kohtelu ei kaikissa kunnissa ole likimainkaan tyydyttävällä tasolla, mutta järjestelmän ohjauksessa tarvitaan huomattavasti enemmän ennakoivia toimia kuin jälkikäteiskontrollia. Palvelujärjestelmän ohjauksen oikeudellistaminen tuottaisi saman paradoksaalisen lopputuloksen kuin pyrkimys huumeiden käyttäjien kontrollin kohtuullistamisessa: seurauksena olisi entistä enemmän kohtuuttomuutta.

Päihdeasiakkaita tai palvelujen järjestäjiä eivät sakot auta tai motivoi, sen sijaan molemmat tarvitsevat parempia vaihtoehtoja. Tätä kutsutaan hyvinvointipolitiikaksi, ja tähän liittyy myös järjestöjen päihdetyön yhteiskunnallinen tehtävä juuri nyt: asiakkaiden tarpeita ja oikeuksia on syytä nostaa julkiseen keskusteluun. Ennen muuta palvelujen tuottajien ja muiden asiantuntijoiden olisi löydettävä parempia vaihtoehtoja kentän ja raastuvan välissä seilaaville asiakkaille ja palvelutarpeita määrittäville kunnille.