Heikki Suhonen

Tukiasumisesta perustaa elämänhallinnalle

Tukiasuminen etenkin yhdistettynä päihdekuntoutuspalvelujen systemaattiseen tukeen ja terapiaan on omiaan mahdollistamaan raitistumisen ja elämänhallinnan. Päihdehuollon asumispalvelujen asiakkaat eivät ole niin kroonistuneita, etteikö terapialla, kuntoutuksella ja arjen tuella olisi vaikutusta.

Seuraava pohdiskelu perustuu päihdeongelmaisten asumisen haasteita Salon A-klinikalla kartoittaneen kehittämishankkeen (ASTU-projekti) esille nostamiin kysymyksiin. Projekti vietiin läpi 2005–2008 Raha-automaattiyhdistyksen tuella. Hankkeen yhteydessä kartoitettiin päihdeongelmaisten kuntoutus- ja asumispalveluja, käynnistettiin asumispalveluihin liittyvää yöpäivystystoimintaa yhdessä paikallisen mielenterveysseuran kanssa sekä luotiin uudentyyppinen vertaistukiorientaatio asumispalvelujen asiakkaiden tueksi.

Omana tehtävänäni oli tutkia kuntoutus- ja asumispalvelujen toimivuutta asiakkaiden arjessa selviytymisen edellytyksenä. Tämä osa hankkeesta toteutettiin haastattelemalla 40 Salon A-klinikan asumispalvelujen asiakasta. Noin parin vuoden kuluttua puolet heistä haastateltiin vielä uudelleen.

Lisäksi haastateltiin asumispalvelujen kanssa tekemisissä olevia A-klinikan työntekijöitä asumispalvelujen tilasta, kehittämisestä ja tulevaisuudesta. Tässä artikkelissa tarkastellaan näiden haastattelujen esille nostamia kysymyksiä ja niiden avaamia näköaloja asumispalvelujen käytäntöihin.

Siirtyminen vapaille asuntomarkkinoille vaikeaa

Päihdehuollon asiakkailla on yleensä pitkä päihdehistoria. Siihen liittyvät menetykset ja traumaattiset kokemukset leimaavat heidän selviytymistään yhteiskunnan monilla palveluareenoilla. Jos heillä on lisäksi takanaan mittava historia päihdehuollon asumispalvelujen asiakkaina, ei ole yllättävää, että nämä ihmiset monesti syrjäytyvät normaalin vuokra-asumisen ulkopuolelle. Tutkijana yllätyin toistuvasti siitä, että jo vuosia raittiina olleet ihmiset joutuvat sinnittelemään päihdehuollon asumispalvelujen piirissä esimerkiksi tukiasunnoissa, vaikka heillä tulisi jo olla samat edellytykset kuin kenellä tahansa saada kohtuuhintainen vuokra-asunto – oma koti – vapailta asuntomarkkinoilta.

Tämän vuoksi asumispalvelujen piirissä ei tapahdu riittävästi kiertoa, mikä olisi tarpeen, sillä päihdeongelmaisten asumispalvelujen tarve näyttää jatkuvasti lisääntyvän. Tilannetta heikentää nykyään joillakin paikkakunnilla se, että kunnallisten vuokra-asuntojen vuokraus on ulkoistettu markkinaperusteiselle toimijalle. Maksuvaikeusmerkinnät tai vuokran viivästymiset johtavat helposti varsinkin päihdeongelmaisten kohdalla pitkittyvään syrjäytymiseen vapailta vuokra-asuntomarkkinoilta.

Näiden asiakkaiden kohdalla tarvitaan sosiaalista näkökulmaa ja joustavuutta vuokrauskäytäntöihin. Juuri niitä ollaan nyt monessa kunnassa ratkaisevasti kaventamassa. Kysymys on myös vuokra-asuntotuotannosta, vuokratasosta, toimeentulon tai eläkkeiden pienuudesta ym. eli yleensäkin yhteiskuntapolitiikan toimivuudesta.

Asumispalveluille selkeämpi rooli asuntopolitiikassa

Päihdehuollon asumispalveluilla tulisi olla nykyistä selkeämpi rooli paikallisessa asuntopolitiikassa, varsinkin kun julkisen vallan muut toimijat eivät halua tai eivät pysty useinkaan itse ratkaisemaan tätä kysymystä. Esimerkiksi paikallisen tason asuntopoliittisissa ohjelmissa päihdehuollon asumispalvelut tulisi ottaa nykyistä konkreettisemmin mukaan asuntopoliittiseen suunnitteluun. Kysymys ei ole vain asumisesta vaan mm. päihdeongelman ja erilaisten sairauksien hoitamisesta sekä päivittäisen arjessa selviytymisen turvaamisesta. Asumispalvelujen järjestäminen on toimiva ja yhteiskunnalle edullinen tapa vähentää yhteiskunnallista syrjäytymistä. Esimerkiksi Salon seudulla päihdeongelmaisten asumispalveluista on tullut niin olennainen osa palvelujärjestelmää, että sen uskotaan toimivan ikään kuin omalla painollaan ilman, että nämä palvelut nähdään kiinteänä ja merkittävänä osana julkista asuntopolitiikkaa paikallistasolla. Ne pitää aina nostaa erikseen keskusteluun, jotta niihin kiinnitettäisiin huomiota.

Alkoholinkäyttöön perinteisesti liittyvien sairauksien lisäksi asumispalvelujen asiakkaat kärsivät monista muistakin sairauksista. Näistä merkittävimpiä olivat omassakin aineistossani tuki- ja liikuntaelinsairaudet, psyykkiset sairaudet sekä sydän- ja verisuonitaudit. Alle kolmasosalla haastatelluista oli vähintään kaksi ja neljäsosalla vähintään neljä erillistä diagnosoitua sairautta. Joukossa oli muutamia asiakkaita, joilla oli myös jatkuvaa seurantaa vaativa tartuntatauti.

Salon A-klinikan asumispalveluihin liittyvät lääkärin ja sairaanhoitajan palvelut ovat merkittävässä kansanterveydellisessä roolissa sekä ehkäisevässä että hoitavassa työssä. Tämä jää monesti päättäjiltä huomaamatta nykyisessä sirpaloituneessa terveydenhuollon palvelujärjestelmässä.

Työntekijöiden puolustettava asiakkaidensa oikeuksia

Palvelujärjestelmän pirstaloitumisen ja erikoistumisen seurauksena työntekijät kokivat, että he joutuvat nykyään ajoittain jopa painostamaan terveydenhuollon toimijoita, jotta heidän asiakkaansa pääsisivät terveydenhuollon palvelujen piiriin silloinkin, kun kiistattomat edellytykset hoidolle ovat olemassa. Toisaalta työntekijät totesivat, että he joutuvat toistuvasti tilanteisiin, joissa heidän asiakkaansa terveydenhuollon potilaspaineisiin ym. vedoten pyritään kotiuttamaan liian huonokuntoisina olosuhteisiin, joissa heidän selviytymisensä on vähintäänkin kyseenalaista. Työntekijöiden keskuudessa oli vankkaa kokemusta siitä, että päihdeongelmaisia asiakkaita vieroksutaan edelleen terveydenhuollon palveluareenoilla. Päihdetyöntekijöiltä edellytetään jatkossa entistä enemmän sekä palveluohjauksen orientaatiota ja suoranaista asiakkaiden oikeuksien puolustamista. Tämä luo toisaalta jännitteitä toimijoiden yhteistyölle.

Päihdehuollon asumispalveluissa joudutaan jatkossa korostamaan lääketieteellistä osaamista, mikäli edessä oleviin haasteisiin halutaan vastata. Myös asiakaskunnan ikääntyminen ja huumeongelmaiset asiakkaat lisäävät lääketieteellisen osaamisen tarvetta. Päihdehuollon lääkärien ja sairaanhoitajien työ on paikannettava myös osaksi koko paikallista terveydenhuollon järjestelmää mm. terveydentilan seurannan, hoitoon ohjaamiseen, jälkihoidon ja toipumisen seurannan osalta. Yhteistyötä, informaatiota ja kotiuttamiseen liittyviä käytäntöjä on kehitettävä jatkossa osana paikallista terveydenhuollon kehittämisstrategiaa ja yhteistyötä.

Elämä on oleilua vain vähemmistölle

Vaikka päihdehuollon asumispalvelujen piirissä olevat asiakkaat ovat yksinäisiä ja elävät huomaamatonta ja taloudellisesti vaatimatonta elämää, heillä on kuitenkin yllättävän laaja kosketuspinta läheisiinsä, ympäröivään yhteiskuntaan ja erilaisiin aktiviteetteihin. Yli neljännes haastatelluista totesi elämänsä olevan päivittäin pelkästään "passiivista oleilua". Monille tämän aineiston haastelluista toiminta- tai päiväkeskukset ovat arjen tasapainottamisen tärkeä elementti. Tosin joidenkin haastateltujen mielestä toimintakeskusten toiminta- ja organisoitumistapoja tulisi uudistaa ja monipuolistaa.

Varsinkin nuoremmat vastaajat kokivat toimintakeskusten toiminnan urautuneeksi. Saattaisi olla paikallaan etsiä ns. parhaita käytäntöjä – jopa kansainvälisesti – päivä- ja toimintakeskusten toiminnan piiristä ilman, että mallia haetaan erityisesti vain päihdeongelmaisille suunnatuista toimintamalleista. Myös asiakkaita työllistäviä pienimuotoisia hankkeita kannattaisi kehitellä nykyistä aktiivisemmin yhdessä muiden paikallisten toimijoiden kanssa. Pelkkä oleilu ja ajan tappaminen eivät enää riitä monillekaan. Yksilöllisesti ja monipuolisesti toteutetut teemoitetut harraste- ja toimintaryhmät, joissa huomioitaisiin myös asiakkaiden tausta ja kiinnostuksen kohteet, saattaisivat olla toimiva keino saada asumispalvelujen piirissä olevia asiakkaita mukaan toimintakeskusten toimintaan.

Jalkautuvaan työhön kannattaa panostaa

Kolmasosa uudelleen haastatelluista asiakkaista oli selvinnyt haastattelujen välillä erittäin hyvin. Raittiutta heillä oli takanaan vuosia, ainakin koko seurantajakso, ja monet elämänhallinnan elementit olivat olemassa. Heidän kohdallaan voidaan puhua jo vakiintuneesta elämänhallinnasta. Muidenkin haastateltujen kohdalla elämänhallinta oli vahvistunut ja raittiuttakin oli takana jo vähintään kuukausia. Vain noin viidesosalla toiseen kertaan haastatelluista elämänhallinta oli vielä hukassa.

ASTU-projektin tulokset osoittavat kiistattomasti, että asumispalvelut ja niihin tiiviisti linkittyvät ja systemaattiset päihdekuntoutuspalvelut yhdessä päihdetyön muiden elementtien kanssa mahdollistavat asiakkaiden raitistumisen ja elämänhallinnan. Tuloksen tekee merkittäväksi se, että nämä asiakkaat ovat olleet jo pitkään yhteiskunnan marginaalissa niin asumisensa kuin päihdeongelmansa kannalta.

Tukiasuminen on toimiva elämänhallinnan mahdollistaja, kun siihen liittyvät systemaattisesti esimerkiksi kenttätyöntekijän toteuttamat tukitoimet. Näyttää siltä, että erityisesti kenttätyöhön kannattaa panostaa. Jos asiakas on mm. muiden asumispalvelujen tuella päätynyt tukiasumiseen, olisi jonkinasteista luovuttamista jättää hänet ilman kenttätyöntekijän tukea tukiasumisvaiheessa. Tämän aineiston hyvät tulokset selittyvät ainakin osin juuri kenttätyöntekijän aktiivisella työskentelyotteella. Kenttätyöntekijällä on käytännössä tukijan, palveluohjaajan, neuvojan ja terapeutin roolit. Joillekin asiakkaille juuri kenttätyöntekijä on ainoa turvallinen henkireikä ympäröivään todellisuuteen.

Varsinkin työntekijöiden kommenteissa tulevaisuuden haasteeksi nähtiin asiakaskunnan ikääntyminen. Tarvitaan lisää mm. pienryhmäkoteja, joissa henkilökuntarakenne poikkeaa nykyisistä esimerkiksi sairaanhoitoon ja kodinhoitoon liittyvien tarpeiden korostuessa. Seutukunnalla arveltiin olevan 'näkymättömissä' runsaasti ikääntyneitä päihdeongelmaisia, jotka yrittävät selvitä kotona mahdollisimman pitkään. Fyysisen kunnon huonontuessa he ajautuvat nopeasti laitosmaisen hoidon tarpeeseen. Perinteiset vanhustenhuollon laitokset eivät ota heitä mielellään ja jo olemassa olevissakin päihdehuollon asumisyksiköissä heidän hoitamisensa on ongelmallista. Tilannetta vaikeuttaa jatkossa alkoholidementiaa sairastavien asiakkaiden määrän kasvu, varsinkaan kun heille ei ole omia hoitopaikkoja.

Ihmisiä ei pidä varastoida asumispalveluihin

Yöpäivystyskokeilu ja vertaistukitoiminnan nivominen osaksi asumispalveluja osoittautuivat toimivaksi ratkaisuksi. Yöpäivystyskokeilu onkin myöhemmin vakinaistettu Salon seudulla. Yöpäivystys ja vertaistuki yhdessä aktiivisesti toimivan kenttätyöntekijän työpanoksen kanssa on luonut asiakkaiden tueksi monipuolisen turvaverkon. Tärkeää on myös varmistua, etteivät asumispalvelut ole luonteeltaan säilöviä ja varastoivia vaan asiakkaita aidosti tukevia ja aktivoivia. Yöpäivystyskokeilu mahdollisti aiempaa huonokuntoisten asiakkaiden sijoittumisen asumisyksiköihin eli se osaltaan muutti myös asiakasrakennetta.

Työntekijöiden haastatteluissa nousi esille koko joukko esimerkkejä, jotka osoittivat, että asumispalvelujen piirissä oleviin asiakkaisiin kannattaa suunnata tukea ja terapiaa. Helposti ajatellaan, että tämä asiakasryhmä on jo niin kroonistunut, ettei esimerkiksi terapeuttisilla ja kuntouttavilla orientaatioilla ole heihin enää juurikaan vaikutusta. Tämä väite perustuu pikemminkin stereotypisointeihin tai siihen, että tulosvaatimukset on asetettu yksipuolisesti esimerkiksi nuorten aikuisten elämäntilanteita ja mahdollisuuksia mukaillen – tavoitteena vaikkapa työelämään palaaminen. Kehittämishanke osoitti, että päihteidenkäytön hallinnan ja elämänhallinnan saavuttaminen mm. systemaattiseen kuntoutukseen tai terapiaan tukeutuen on mahdollista myös päihdehuollon asumispalvelujen asiakkaille, mutta samalla tarvitaan monesti myös käytännön tukea arjesta selviytymiseen.

Salon A-klinikan asumispolkuajattelu näyttää erityisen toimivalta. Asumispolku käynnistyy riittävän pitkällä pysähdyttämisjaksolla, josta siirrytään kuntouttavan asumisen piiriin ja myöhemmin tukiasuntoon. Tavoitteena on lopulta itsenäinen asuminen omassa vuokra-asunnossa. Edellä kuvattu prosessi voidaan tarvittaessa aloittaa alusta, jos takaiskuja sattuu. Tämän orientaation vahvuus on siinä, ettei asiakasta jätetä yksin, vaikka kaikki ei sujuisi toivotulla tavalla. Asiakkaan tukemiseen panostetaan pikemminkin lisää voimavaroja. Asumispolku on toimiva ja joustava toimintamalli, mutta sekään ei sovellu kaikille päihdehuollon asumispalvelujen asiakkaille.

Ainakin itselleni vahvistui taas kerran käsitys siitä, että päihdehuollon asumispalvelut parhaimmillaan eivät hylkää niitä asiakkaita, jotka eivät pysty muutokseen nopeassa tempossa. Päihdehuollon asumispalveluissa myös panosten ja tulosten vertaileminen on monesti lähes mahdotonta, koska näiden asiakkaiden kohdalla panokset ja tuotokset luodaan, kulutetaan ja uusinnetaan lähes yhtä aikaa. Tulosten luotettava arviointi ja johtopäätösten tekeminen vaatii oman logiikkansa ja tulokset todentuvat monesti vasta kuukausien tai vuosien kuluttua. Nykyisissä tuloksellisuuden paineissa ja näyttöön perustuvan argumentaation hurmassa on hyödyllistä muistaa Viktor Franklin sanoja elämämme tarkoituksesta: ”Juuri oma elämäni on parasta, mitä elämä on minulle antanut ja lopulta se ainoa, mitä minulle on annettu.”

LÄHTEET:

Heikki Suhonen: ”Takalaittoman puolella eli pelissä, mutta ei pelattavissa” – Raportti Salon A-klinikan asumispalveluista ja niiden asiakkaista. Monistesarja nro 61, A-klinikkasäätiö 2008. Myös internetissä: www.a-klinikka.fi/julkaisut/verkkojulkaisut > Monistesarja.

Heikki Suhonen työskentelee lehtorina Turun yliopiston sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitoksella.

Tiimin sisällysluettelo