Jukka Oksanen

Metsän terapia

Suomalaisilla on aina ollut erityinen suhde metsään. Vaikka elämänmuoto on kaupungistunut, metsällä on edelleen sijansa monien sydämessä. Mutta miten luonnossa liikkuminen ja metsässä samoileminen auttaa päihdetoipujia?

Tampereen kuntoutumiskeskus osallistui A-kiltojen liiton kanssa Tapio-projektiin, jossa tuotiin päihdekuntoutukseen toiminnallisuutta eräretkeilyn ja luonnossa liikkumisen muodossa. Kuntoutumiskeskuksen työntekijöinä olemme Suvi Niittylahden kanssa nähneet Tapio-toiminnan edulliset vaikutukset kuntoutusyhteisöön. Pohdimme seuraavassa Tapio-projektin metsäretkien merkitystä asiakkaille ja päihdehoidolle.

Kuntoutus tapahtuu yhteisössä

"Vipusen kuntsari" on Tampereen A-klinikkatoimen kuntoutumiskeskuksen kuntoutusosasto. Sinne tullaan neljäksi viikoksi. Asiakkaita voidaan ottaa kymmenen kerrallaan non stop -periaatteella. Se toimii yleensä katkaisun jälkeisenä hoitopaikkana ja on monille ensimmäinen kokemus pitkästä päihdehoidosta.

Asiakkaista osa on työelämässä, osalla viimeisestä työsuhteesta on kulunut jo aikaa. Kuntoutukseen tullaan monesti sen vuoksi, että päihteiseen elämään on kyllästytty, ja siksi hoitomotivaatio on yhteisössä korkea.

Kuntoutuksen toiminnassa, kuten yhteisöhoidossa aina, on monta vaikuttavaa tekijää. Niistä on erotettavissa kolme selvää vaikuttajaa: yhteisasuminen, ryhmäterapia ja yhteiset toiminnat.

Kuntoutusosastolla asutaan yhden ja kahden hengen huoneissa ja solu muodostaa oman yhteisönsä. Yhteisasuminen on toiminnan kannalta näennäisesti passiivinen tekijä, mutta se vaikuttaa hoidossa olennaisesti. Se, miten asioita selvitellään asukkaiden kesken, on oikeasti tärkeää. Ihmiset "hiovat" toisiaan positiivisesti ja opettelevat ilmaisemaan omia tuntemuksiaan ja tekemään rajaa itsen ja toisen välillä. Monesti päihdeongelmaisen vaivana on se, että hän ei tunne oman itsen ääriviivoja kyllin selvästi tullakseen toimeen muiden kanssa. Vetäytyminen tai ylenmääräinen puolustautuminen on yleistä, ja suuri osa keskusteluista muiden kanssa jää käymättä arkielämässä. Sen sijaan niitä käydään raskaana sisäisenä dialogina. Hoidon tarkoituksena on, että asiakas saa luotua itsestään ja tilanteestaan hahmon sekä jonkinlaisen suunnan pyrkimyksilleen.

Tätä yritetään helpottaa ryhmäistunnoilla, joissa ihmisiä kannustetaan ilmaisemaan tunteitaan. Tunteiden tulee saada tulla ja mennä. Istuntoja on runsaasti. Yleensä istutaan piirissä ja keskustelut lähtevät käyntiin ohjaajien virittämistä aiheista tai ryhmä aloittaa siitä, mitä mielessä on. Terapia tapahtuu konstruktiivisessa hengessä. Toistuvia, asiakkaiden esiin nostamia aiheita on runsaasti. Ajatusten, tunteiden ja toiminnan ketju on pohdittavana, ja samalla tutkitaan niiden suhdetta omaan verkostoon, omiin arvoihin ja tavoitteisiin. Ryhmäistunnossa on aina meneillään samanaikaisesti jokaisen henkilökohtainen prosessi ja ryhmän tapahtumat.

Yhteiset toiminnat tarkoittavat kaikkea yhdessä suunniteltua tai spontaania tekemistä ja työnjakoa. Niitä käsitellään aamukokouksessa. Silloin mietitään päivän kulkua, toimintailtapäivän ohjelmaa tai metsäretkiä, joita nykyään on kahden viikon välein. Metsäretkien suunnittelukokouksessa on mukana Tapion työntekijä Maarit Savolainen. Metsäretkien kehittäjinä ovat alusta asti toimineet Suvi Niittylahti ja Sami Rantanen sekä nykyiset työntekijät Markus Tapanainen ja Maiju Kaukonen.

Metsä on mielen takamaa

Suomalaisen suhde metsään on läheinen. Se on ikään kuin mielen perusta, maiseman perusyksikkö, johon raivataan pellot ja pientareet. Metsä on innoittanut taiteilijoita ja säveltäjiä ja saanut runoilijat tutkimaan tapiolan alkuvoimaa. Osa ihmisistä näkee metsän hiljentymisen paikkana, luonnon kirkkona, johon tulee suhtautua suurella kunnioituksella. Puita halataan ja toivotaan niiden elämänvirran siirtyvän ihmiseen. Toiset näkevät asian käytännöllisemmin marjojen, sienien ja talouspuiden kasvupaikkana.

Metsään on menty vainolaista pakoon. Vihollinen ei osaa olla metsässä niin hyvin kuin suomalainen. Ja suomalainen on ajanut saamelaisen metsään, koska sinne on juossut aina heikompi, jolla ei ole muuta suojelijaa. Siksi metsä on ollut monenlainen turvapaikka. Sodat ja yhteiskunnalliset mullistukset ovat vieneet rauhan ja silloin metsä on saanut taas asukkaita. Myös impivaaralainen yhteiskuntapako on tuottanut korpiasumuksia, joissa kavala maailma on jäänyt kauas.

Suhde metsään voi olla myös ristiriitainen. Metsän äänet ja tuoksut voivat virittää outoja tuntemuksia ja sinne jääminen pelottaa. Kulkeminen on vaivalloista ja eksyminen mahdollista. Metsään tottumaton kohtaa siellä itsensä, oman ahdistuksensa ja haurautensa. Metsässä herää jotain, mitä sanotaan alkukantaiseksi. Se ei aina ole mukavaa. Onko metsä siis ollenkaan hyvä paikka ihmiselle, joka on muutoksen kynnyksellä ja levottomassa elämäntilanteessa?

Kuntoutusyhteisö metsässä

Suvi Niittylahti näki kuntoutustyöntekijänä ollessaan, että yhteisön on täytyy valmistautua huolellisesti ennen metsään menoa. Lähtö vaati niin työntekijältä että monelta asiakkaalta uskallusta ja päätöstä. Osalla ihmisistä oli kulunut vuosia yleensäkään liikkeelle rohkaistumisesta – saati luontoon asti. Asiasta keskusteltiin yhdessä jo muutamaa päivää aiemmin. Käsiteltiin mm. sitä, millaista on olla metsässä, mitä se edellyttää ja mikä siellä voi olla kaunista ja kivaa. Pyrittiin ottamaan huomioon se, että ihmiselle omien rajojen rikkominen on pelottavaa.

Olen itsekin tehnyt työntekijänä samoja huomioita. Asiakkaat suhtautuvat suurella huolellisuudella valmisteluihin. He ikään kuin askartelevat asian parissa etukäteen. Aamukokouksessa tehdään työnjako, jossa yleensä pareittain otetaan vastuualueita, kuten ruoka-aineiden hankinta, ruuanlaitto ja varusteista huolehtiminen. Liikuntarajoitteiden mukaan tehdään matkasuunnitelma, jota Maaritin paikallistuntemus ja kartat auttavat hahmottelemaan.

Muistan, että koin alussa pientä jännitystä metsään mennessämme, koska siellä työntekijän rooli muuttuu. Tietenkin hoidon keskusteleva ja yhteisöllinen ote pitää meitä melko lähellä asiakkaita, mutta silti huomasin pitäytyneeni suhteessa heihin jonkinlaiseen etäisyyteen. Retkellä jouduin muuttamaan rooliani joustavampaan suuntaan. Keskustelut ja puuhailut nuotiolla ovat yhteistoiminnallisia ja rentoja. Siellä dialogi paranee itsestään.

Suvi havainnoi, että retket vaikuttivat terapeuttisesti paljon ja pitkään. Työntekijäroolien lisäksi myös muiden ryhmäläisten roolit vaihtuivat keskenään. Ne, jotka olivat yleensä sisällä hiljaisia, olivat luonnossa suupaltteja ja päinvastoin. "Aina viisaat" tarvitsivat toistensa apua ja olivat hieman eksyksissä. Mutta ryhmä tuki aina, enemmän kuin normaalisti. Yhteinen avuttomuus oli sallittua ja tämä vaikutus jatkui vielä retken jälkeenkin. Hauskaa oli myös huomata, että asiakkaiden rauhoittavien lääkkeiden tarve väheni ja paha olo hellitti metsässä. Ihmiset "unohtivat" sairastaa. Toisinaan kävi niin, että laitokseen palattuaan moni huomasi kolotuksiensa ja murheidensa palaavan, koska siinä ympäristössä oli opittu sairastamaan.

Itse tein myös huomion, että ne asiakkaat, jotka eivät tunteneet oloaan mukavaksi ryhmäistunnoissa, saattoivat ulkona osoittautua luonteviksi puhujiksi. Ja monilla oli retkitaitoja ennestään. Heidän ja Maaritin avulla tuli sitten opeteltua, kuinka nuotio sytytetään ilman paperia. Se oli minulle tärkeä uusi taito ja opetin sen myös omalle pojalleni. Maarit piti kävelyretkillä kiinnostavia esitelmiä kasveista ja muinaisista metsästystavoista. Sammalista syntyi juttua pitkään. Selväksi tuli sekin, mitä umpimähkä ja taulapää tarkoittavat. Maaritilla oli aina itse tehty pitkäjousi mukana, ja kaikki halukkaat saivat kokeilla sitä. Ohjelmaan kuului lisäksi vipukeihäs, jota linkoiltiin pitkin metsiä. Retkellä olimme läsnä jossain nykyisessä ja muinaisessa yhtäaikaa ja se virkisti mielikuvitusta.

Metsässä olo tuntui terapialta. Huomasin, että luonnossa ihminen pehmenee, hänen murheittensa ääriviivat heikkenevät ja tuntemus toveruudesta syvenee. Ihmisten samankaltaisuus nousee esiin. Nuotiopiiri tuo tunnekokemuksen kaukana olemisesta, haikeasta alkukaipuusta tuntemattomaan.

Ryhmätoiminnallisesti nuotiolla istuminen on koskettavaa, vaikka siinä ei tapahdu mitään näkyvää. Jokainen saa olla oma itsensä, eikä nuotiolla ole vaivaannuttavaa olla hiljaa, vaikka se on normaalisti ryhmässä tuskaista. Myös metsän äänet ovat tunnelmassa mukana. Puiden humina ja hiljaisuus saavat istujat kääntymään sisäänpäin ilman pelkoa. Tästä syntyy voimakas yhteinen kokemus. Suvin sanojen mukaan on syntynyt uusi kokemus luonnosta, luonnollisuudesta ja yhteisöllisyydestä.

Jukka Oksanen työskentelee kouluttajana Tampereen A-klinikkatoimen koulutusosastolla.

Marianna Kultalahti & Maarit Savolainen

Tapio-toiminta vie metsään

Luonnon havainnointi, kasvisto ja eläimistö. Luonnossa liikkumisen tavat. Marjastus, sienestys, pilkkiminen. Erätaidot, perinnetaidot ja -tiedot. Tätä kaikkea oli "asialistalla" A-kiltojen liiton ja Tampereen A-klinikkatoimen Tapio-yhteisprojektissa. Se toteutettiin Raha-automaattiyhdistyksen tuella 2005–2008. Projektin työntekijänä työskenteli eräoppaan koulutuksen saanut sosiaalikasvattaja Maarit Savolainen.

Tapio-projektissa päihdehoidossa oleville asiakkaille ja A-kiltalaisille suunnattiin erilaisia luonto- ja eräretkiä. Retkien aiheet ja teemat vaihtelivat osallistujien ja vuodenaikojen mukaan.

Tapio-toiminta on jatkunut myös projektin päättymisen syksyllä 2008 jälkeen. Se on jäänyt osaksi hoito-ohjelmaa monessa Tampereen A-klinikkatoimen yksikössä. Yksiköissä on omat yhteyshenkilönsä, jotka tiedottavat Tapio-toiminnasta ja keräävät porukan retkille. Jokainen retki suunnitellaan yhdessä kaikkien osallistujien kanssa.

Tampereen A-klinikkatoimen lisäksi Tapion palveluja ovat hyödyntäneet monet muutkin tahot, kuten esimerkiksi Kris-Tampere, Villa Hockey, Tampereen myllyhoitoklinikka ja Lempäälän seurakunta.

Tapio-hankkeen tapahtumiin osallistui kolmen projektivuoden aikana reilut 800 Tampereen A-klinikkatoimen asiakasta tai A-kiltalaista. Osallistujilta kerättiin systemaattisesti palautetta vuosina 2006–2007. Tänä aikana järjestettiin 93 erilaista Tapio-tapahtumaa.

Enemmistö toimintaan osallistuneista kertoi retkeilleensä tai harrastaneensa liikuntaa omatoimisesti ennen tapahtumaa joko ei lainkaan tai vain harvoin. Naiset olivat harrastaneet liikuntaa hieman miehiä aktiivisemmin. Tapio-tapahtumaan oli osallistuttu yleisimmin luonnon ja ulkona olemisen vuoksi. Myös päihteetön yhdessäolo, yhdessä valmiiksi järjestetty tapahtuma ja erätaitoinen vetäjä mainittiin varsin usein syiksi osallistua tapahtumaan.

Osallistujista 93 prosenttia kertoi olevansa toimintaan erittäin tyytyväinen tai tyytyväinen.

Vastaajista 89 prosenttia koki voivansa tulevaisuudessa lähteä omatoimisesti retkelle. Neljä viidesosaa osallistujista näki tämänkaltaisen toiminnan tärkeäksi oman kuntoutumisen kannalta. Neljä viidestä osallistujasta näki Tapio-toiminnan kohentaneen mielialaa ja lähes puolet myös fyysistä kuntoa. Kymmenesosa osallistujista tunsi löytäneensä uuden harrastuksen Tapio-toiminnan avulla.

Marianna Kultalahti työskentelee suunnittelijana A-kiltojen liitossa ja Maarit Savolainen Tapio-projektityöntekijänä Tampereen A-klinikkatoimen kuntoutumiskeskuksessa.

Tiimin sisällysluettelo