Mitä mieltä mielenterveys- ja päihdesuunnitelmasta?

Tiimi kysyi kolmelta eri puolilla Suomea päihdetyön näköalapaikoilla työskentelevältä ihmiseltä, mitä ajatuksia helmikuussa julkistettu mielenterveys- ja päihdesuunnitelma herättää. Palveluesimies Tuula Hursti Oulun päihdepalveluista, päihdehuollon johtaja Viveka Nystrand Läntisen Uudenmaan A-klinikalta ja toimitusjohtaja Jussi Suojasalmi Jyväskylän seudun päihdepalvelusäätiöstä saivat vastattavakseen kolme kysymystä:

1. Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät mielenterveys- ja päihdesuunnitelmaan sisältyvät uudet avaukset?
2. Mitä hyvää ja mitä huonoa suunnitelmassa mielestäsi on?
3. Millaisia mahdollisuuksia ja uhkia suunnitelma mielestäsi sisältää?

Hukkuuko päihdetyö psykiatrian sivujuonteeksi?

1) Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät mielenterveys- ja päihdesuunnitelmaan sisältyvät uudet avaukset?

Mielenterveys- ja päihdesuunnitelma pitää sisällään hyviä ja laaja-alaisia kehittämisehdotuksia. Pulmaksi saattaa muodostua kuitenkin se, miten ne käytännössä toteutetaan ja miten tavoitteisiin pyritään. Tästä on kannettava huolta ja otettava todesta se kritiikki, jota suunnitelmaa kohtaan on esitetty.

Asiakkaan aseman vahvistaminen, mielenterveyden ja päihteettömyyden edistäminen ja ongelmien ja haittojen ehkäisy ja hoito sekä kaikkien ikäryhmien mielenterveys- ja päihdepalvelujen järjestäminen painottaen perus- ja avohoitopalveluja ovat tärkeitä asioita. En vain täysin ymmärrä, mitä uutta tässä kaikessa on ja miksi tämä suunnitelma tarvittiin. Mikä ei toiminut? Kuka ei päässyt hoidon piiriin? Minkä oletetaan toimivan paremmin tämän jälkeen?

Uutena ajatuksena esitetään sosiaali- ja terveyskeskuksia, joissa toimii hoitajan ja/tai sosiaalityöntekijän vastaanotto. Sosiaali- ja terveyskeskukseen on matala kynnys mennä. Sieltä kansalainen tarvittaessa ohjataan erityispalvelujen piiriin. Ainakaan niillä paikkakunnilla joissa A-klinikka toimii, ei tämän kaltainen systeemi nopeuta hoitoon pääsyä vaan päinvastoin hankaloittaa ja mutkistaa sitä.

Systemaattinen mielenterveys- ja päihdehoidon niputtaminen yhteen arveluttaa minua. Minua arveluttaa tulevaisuuden visio, johon kuuluu se, ettei jatkossa enää olisi erillisinä toimivia A-klinikoita ja mielenterveystoimistoja vaan erikoistasolla toimisi yhdistettyjä psykiatrian ja päihdehoidon avoyksikköjä. Kannan huolta erityisosaamisen katoamisesta sekä päihdetyön että mielenterveystyön puolella. Kannan huolta myös siitä, saavatko mielenterveys- ja päihdehoidon asiakkaat jatkossa asiantuntevaa oireidensa mukaista hoitoa, jos erityistason yksiköt yhdistetään.

2) Mitä hyvää ja mitä huonoa suunnitelmassa mielestäsi on?

Iloitsen suunnitelmassa erityisesti siitä, että asiakkaan asemaa halutaan vahvistaa ja kokemusasiantuntijat ja vertaistoimijat otetaan mukaan työn suunnitteluun, toteuttamiseen ja arviointiin. On myös hyvä, että peruspalvelujen roolia mielenterveys- ja päihdeasioiden hoidossa mietitään. Erityispalvelut eivät yksin pysty hoitamaan kasvavaa apua tarvitsevien joukkoa. Peruspalvelujen laajempi vastuu päihde- ja mielenterveysongelmien tunnistamisesta, varhaisesta puuttumisesta ja perustason hoidosta antaa mahdollisuuden siihen, että erityispalveluissa voidaan entistä paremmin hoitaa niitä asiakkaita, joiden pulmat ovat monimutkaisempia ja vaativat suurempaa erityisosaamista. Tämä mahdollistaa myös entistä paremman koulutus-, työnohjaus- ja konsultaatiokäytännön kehittämisen erityis- ja peruspalvelujen välillä.

Mielenterveys- ja päihdetyön rajapinnassa on paljon asiakkaita ja heidän hoidossaan tarvitaan yhteistä osaamista. Asiakkaiden lokeroituminen saattaa jopa häiritä työn onnistumista. Päihdehoitoon on tullut lisää lääketieteellisen osaamisen tarvetta. Tiivis yhteistyö psykiatrian kanssa turvaa päihdetyölle paremmat lääkäriresurssit kuin mitä muuten olisi käytettävissä. Uskon myös, että kunnallisessa byrokratiassa ja hallinnon taisteluissa suurempi kokonaisuus pärjää pientä paremmin.

3) Millaisia mahdollisuuksia ja uhkia suunnitelma mielestäsi sisältää?

Uhkana näen sen, että mielenterveys- ja päihdepalveluihin pääseminen perusterveydenhuollon kautta sulkee jatkossa pois A-klinikoiden oman matalan kynnyksen päivystysvastaanoton, joka on mahdollistanut nopean hoitoon pääsyn niillä paikkakunnilla, missä A-klinikoita on. Joustavasta päivystyskäytännöstä ei ole mielekästä ajautua lähete- ja diagnoosikeskeiseen systeemiin, joka vaikeuttaa asiakkaiden hoitoon pääsyä.

Pelkään, että päihde- ja mielenterveystyön yhdistyminen huonoimmillaan tarkoittaa sitä, että päihdetyö hukkuu psykiatrian kokonaisuuden sivujuonteeksi. Päihdehoidossa sosiaalityön rooli on ollut tärkeä. Päihdeongelman hoitoa ei ole suunniteltu kapeasti sairauden näkökulmasta vaan hyvin kokonaisvaltaisesti. Mukana on ollut vahvasti hoidon ja kuntoutuksen yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ulottuvuus, jonka pelkään nyt vaarantuvan.

Mielenterveys- ja päihdesuunnitelman käytäntöön viemisessä on uhkana se, että aletaan yhdistää substansseja sen sijaan että yhdistettäisiin organisaatioita. Itse ajattelen, että mielenterveys- ja päihdetyön tulisi toimia kahtena itsenäisenä osaamisyksikkönä yhteisen suuren sateenvarjon alla. Sekä mielenterveys- että päihdetyössä oman työn sisällön osaamisen on oltava kunnossa. On arvostettava omaa erityisosaamista ja pidettävä siitä huoli. Tämä edellyttää mm. sitä, että yhteisen koulutuksen lisäksi on oltava mahdollisuus osallistua oman työn erityiskoulutuksiin. Jos ei tunneta oman työn rajoja, yhteistyön kehittäminen ja yhdessä tekeminen on hankalaa.

Parhaimmillaan suunnitelma tuo mukanaan monia mahdollisuuksia, valtavasti synergiaetua ja uusia työskentelytapoja asiakkaiden hoitoon. Silloin ei ole enää tärkeää, mistä ovesta asiakas astuu sisään ja montako niitä ovia on. Tärkeää on se, että oven takana työskentelevä työntekijä osaa kutsua eri yksiköistä ja organisaatioista työhön mukaan ne työntekijät, joita asiakkaan elämän laadun parantamiseen tarvitaan.

Kaikissa olosuhteissa meidän päihdetyöntekijöiden on toimittava niin, että asiakas voi luottaa meidän ammattietiikkaamme. Meidän on pidettävä kiinni oman työmme eettisistä periaatteista. Meidän on puolustettava ihmisen oikeutta hoitoon vain siksi, että hän tarvitsee elämäänsä apua ja tukea. Jos emme näin toimi olemme vaarassa menettää mielenterveys- ja päihdesuunnitelman toteutumisen melskeessä osan päihdetyön omaa arvokasta ja toimivaa perintöä.

Tuula Hursti työskentelee palveluesimiehenä Oulun kaupungin päihdepalveluissa.

Peruspalvelujen rooli tärkein uusi avaus

1) Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät mielenterveys- ja päihdesuunnitelmaan sisältyvät uudet avaukset?

Perusterveydenhuollon roolin korostuminen mielenterveys- ja päihdeongelmien tunnistamisessa ja hoidossa on ehdottomasti suunnitelman tärkein avaus.

2) Mitä hyvää ja mitä huonoa suunnitelmassa mielestäsi on?

Suunnitelma on ihannetilanteen kuvaus. Palvelujärjestelmän kehittämisen historiaa ei ole tarpeeksi tutkittu eikä nykypäivan tilannetta analysoitu suunnitelmaa laadittaessa. Suunnitelma voi johtaa aitoon asiakastyön kehittämiseen, mikäli hyväksytään, että päihdeongelmissa on kyse muustakin kuin addiktio-ongelmista. Edellytyksenä on myös, että käydään sisällöllistä keskustelua työn käsitteellisistä ja toiminnallisista eroista ja hyväksytään, että yhteisen työn kehittäminen asiakaslähtöisesti aiheuttaa lisäkustannuksia.

3) Millaisia mahdollisuuksia ja uhkia suunnitelma mielestäsi sisältää?

Näen uhkana, että päihdehuolto medikalisoituu ja vaikeasti hoidettavat moniongelmaiset syrjäytyvät entisestään. Pelkään, että päihdeongelmat ja niistä toipumisen ehdot irrotetaan sosiaalisesta kontekstista ja että kuntoutusajattelun teknistyminen ja asiakkaasta riippumattomat toipumislupaukset lisääntyvät. Toistaiseksi juuri tämä on merkinnyt päihdehuollossa varsinaista medikalisaatiota. Päihdehuollon näkökulmasta päihdeongelmat ovat ensisijaisesti arjen ja selviytymisen ongelmia.

Viveka Nystrand työskentelee päihdehuollon johtajana Läntisen Uudenmaan A-klinikalla Raaseporissa.

Valtion kohdennettu lisärahoitus välttämätöntä

1) Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät mielenterveys- ja päihdesuunnitelmaan sisältyvät uudet avaukset?

Mieli 2009 -työryhmän ehdotukset mielenterveys- ja päihdetyön kehittämiseksi kokoavat ensimmäistä kertaa sekä mielenterveys- että päihdetyön tulevaisuuden keskeiset linjaukset ja suunnitelmat samaan raporttiin. Työryhmä on tehnyt kompromisseja ja pusertanut suunnitelman 18:aan eri ehdotukseen.

Uusia avauksia ovat asiakkaan aseman vahvistamiseksi ehdotukset mm. yhdenvertaisesta kohtelusta sekä kokemusasiantuntijoiden ja vertaistoimijoiden ottamisesta mukaan mielenterveys- ja päihdetyön suunnitteluun, toteuttamiseen ja arviointiin. Yhden oven periaate ja mielenterveys- ja päihdepalvelujen järjestämistä koskevat ehdotukset ovat mielenkiintoisia ja jättävät – hyvä niin – kunnille mahdollisuuden määritellä, kuinka tämä paikallisen palvelujärjestelmän ominaisuuksista, vahvuuksista ja toimijoista riippuen on järkevintä toteuttaa.

2) Mitä hyvää ja mitä huonoa suunnitelmassa mielestäsi on?

Mielenterveys- ja päihdeongelmaisten yhdenvertaisuutta muiden palveluiden käyttäjien kanssa tulee vahvistaa mm. hoito- ja palvelutakuun avulla. Tämä edellyttää kiireellisen ja kiireettömän hoitotakuun kriteerien tarkentamista. Ehdotus on hyvä ja toteutuessaan parantaa asiakkaiden oikeusturvaa ja edistää palveluihin pääsyä. Voidaan tietysti sanoa, että yhdenvertainen kohtelu ei ole sinänsä mikään uusi avaus. Sen pitäisi olla itsestään selvä lähtökohta ja sen olisi tullut toteutua jo tähänkin saakka. Kuitenkaan nykylainsäädäntö ei ole riittävästi turvannut päihde- ja mielenterveysongelmaisten oikeuksia hoitoon pääsystä eikä kuntoutusetuuksista.

Kokemusasiantuntijat ja vertaistoimijat mukaan ottamalla palveluita voidaan suunnitella ja kehittää uudella tavalla. Yhteistoimintaorganisaatiot, kuten Jyväskylän seudun päihdepalvelusäätiö, ovat omissa hallinnollisissa ja toiminnallisissa rakenteissaan huomioineet vertaistoimijoiden ja kokemusasiantuntijoiden mahdollisuudet ja voimavarat. Päihdepalvelusäätiön hallinnollisissa elimissä on sekä kokemusasiantuntijoita että vertaistoimijoita. Säätiö on toteuttanut järjestöjen kanssa useita yhteishankkeita, joissa kokemusasiantuntijuus on ollut vahvasti mukana.

Mieli 2009- työryhmä esittää, että samanaikaisten mielenterveys- ja päihdeongelmien erikoistasoa vaativa hoito- ja kuntoutus keskitetään yhteen toimintayksikköön. Pienemmillä ja keskisuurilla seutukunnilla (20 000–50 000 asukasta) yhdistetään mielenterveystoimisto, A-klinikka tai vastaava sekä mahdollisesti perheneuvola samaan hallinnolliseen ja toiminnalliseen yksikköön. Yleensä tälle väestöpohjalle rakennetut erilliset mielenterveys- ja päihdehoidon avopalveluyksiköt ovat henkilöstöresursseiltaan haavoittuvia, joten yhdistäminen on hyvinkin perusteltua.

Mielenterveys- ja päihdesuunnitelman ehdotusten mukaan suuremmissa kaupungeissa tai yli 100 000 asukkaan useampia yksikköjä sisältävillä seutukunnilla on mahdollisuus työnjakoon mielenterveyshäiriöiden ja päihdeongelmien erikoistason hoidossa. Tällöin kukin yksikkö keskittyy hoitamaan tiettyjä osa-alueita laajasta mielenterveys- ja päihdetyön kokonaisuudesta, kuten skitsofreniasta, mielialahäiriöistä tai päihderiippuvuudesta kärsivien kuntoutusta, erikoisosaamista vaativaa akuuttia mielenterveys- ja päihdetyötä tai kaksois- ja kolmoisdiagnoosipotilaita.

Suurimmissa kaupungeissa on tällä hetkellä useita mielenterveys- tai päihdepalvelujen avohoitoyksiköitä, joita uudelleen organisoimalla ja joiden perustehtävää tarkentamalla tiettyyn yksikköön voidaan kehittää ja keskittää erityisosaamista vaikeiden samanaikaisten mielenterveyden häiriöiden ja päihderiippuvuuksien hoitamiseen. Mielenterveys- ja päihdeasiakkaiden kokonaisvaltainen integroitu hoito- ja kuntoutusmalli on mahdollista kehittää nykyisten mielenterveyspalveluiden tai päihdehuollon avohoidon erikoisyksiköiden pohjalle, riippuen siitä, kummalla on paremmat lähtökohdat vastata myös kaksois- ja kolmoisdiagnoosipotilaiden hoidon tarpeen arvioinnista, hoidosta ja kuntoutuksesta.

Oma-aloitteisen hoitoon hakeutumisen ja asiakaslähtöisen matalan hoitokynnyksen toimintakulttuurin säilyttämiseksi yhdistettyjen mielenterveys- ja päihdeyksiköiden vaihtoehtoisena mallina voisi olla nykyisten, asiakkaan omaehtoiseen hoitoon hakeutumiseen perustuvien päihdehuollon avohoitoyksiköiden vahvistaminen sekä mielenterveystyön että päihdepsykiatrian osaamisella ja lisäresursseilla. Tässä mallissa kaksois- ja kolmoisdiagnoosipotilaiden hoito- ja kuntoutusvastuu annettaisiin nykyisille päihdehuollon avohoitoyksiköille.

Mikäli edellä mainittuja kehittämistoimenpiteitä toteutetaan, palvelujärjestelmä voi muuttua mielenterveys- ja päihdeasiakkaita paremmin huomioivaksi ja vaikuttavammaksi. Suunnitelmissa ja kehittämisessä on huomioitava alueelliset erot ja paikalliset toimintakulttuurit ja palveluiden tuottamisen edellytykset. Niillä alueilla, joissa on toimivat ja riittävän suuret eritystason päihdepalvelut, yhdistettyä mielenterveys- ja päihdepalvelua – ns. kaksoisdiagnoosipotilaiden hoitoa – voidaan kehittää nykyisiä päihdehuollon avohoitoyksiköitä vahvistamalla.

3) Millaisia mahdollisuuksia ja uhkia suunnitelma mielestäsi sisältää?

Suunnitelman ohjauskeinoissa on esitetty valtionosuuksien kohdentamista mielenterveys- ja päihdetyöhön sekä avohoidon kehittämiseen hankerahoitusta. Talouden nopean taantumisen ja sen myötä kuntatalouden romahtamisen vuoksi valtion rahoitus suunnitelmien toimeenpanoksi on välttämätöntä. Ilman kohdennettua lisärahoitusta mitään uusia suunnitelmia voidaan tuskin toteuttaa tai nykyistä palvelutasoa edes säilyttää. Uhkana on jopa se, että mielenterveys- ja päihdesuunnitelmaa tulkitaan ja käytetään väärin palveluiden supistamiseen. Jo nyt on noussut esille kuntien viranhaltijoiden kommentteja, joissa he toteavat, että päihdehuollon erityispalveluiden avohoidosta siirretään resursseja terveyskeskuksiin, jolloin saadaan Mieli-hankkeen mukainen matalan kynnyksen yhdistetty hoitomalli toteutettua. Samalla romutettaisiin erityspalveluiden toimintaedellytykset. Tämä ei ole ollut suunnitelman tarkoitus, mutta säästövimmoissaan kunnat ovat kaikkeen valmiita.

Mieli 2009 -työryhmä esitti, että valtionneuvosto antaisi periaatepäätöksen mielenterveys- ja päihdetyöstä, jolla turvattaisiin mielenterveys- ja päihdetyön pitkäjänteinen kehittäminen ja varmistettaisiin siihen tarvittavat voimavarat. Näin ei ilmeisesti ole kuitenkaan tapahtumassa, joten keskeinen ohjauskeino on jäämässä pelkäksi puheeksi. Itse en usko, että mielenterveys- ja päihdetyöhön tullaan kohdentamaan tai lisäämään valtionosuuksia. Samoin suhtaudun varauksellisesti valtionavustusten kohdentamiseen palvelujärjestelmän kehittämiseen. Todennäköisesti merkittävää kehittämistyötä ja palvelujärjestelmän toimivuutta parantavia sekä asiakkaan asemaa vahvistavia palvelurakennemuutoksia tapahtuu ainoastaan harvoissa kunnissa, joissa ollaan valmiita siirtämään erikoissairaanhoidon psykiatrisen sairaalahoidon resursseja avohoitoon, myös päihde-ehtoisiin palveluihin.

Jussi Suojasalmi työskentelee toimitusjohtajana Jyväskylän seudun päihdepalvelusäätiössä.

Tiimin sisällysluettelo