Auli Saukkonen

Psykoterapia antaa lisää välineitä

Päihdetyö on vaikuttamista ihmisen mieleen ja käyttäytymiseen. Psykoterapiassa ihmisen mieltä pyritään käsittämään ja ymmärtämään.

– Psykoterapia on antanut uuden välineistön käyttöön tilanteissa, jotka olivat aiemmin tuntuneet umpikujilta, sanoo psykoterapeutti Tarja Paunola, joka työskentelee Helsingin nuorisoasemalla.

Helposti kuvitellaan, että psykoterapeuttisesta lähestymistavasta ei ole hyötyä päihdeongelmien hoidossa. Selitetään, että päihdetyö on kovaa puurtamista rankkojen asioiden kanssa, ja siinä psykoterapia on turhaa piperrystä.

Helsingin nuorisoaseman sairaanhoitaja Tarja Paunola on eri mieltä. Nuoret tulevat nuorisoasemalle eri tilanteista. Kun nuori tulee ovesta sisään oman päihteidenkäyttönsä vuoksi, ensin selvitellään tilannetta, muiden muassa katsotaan lääkitykset ja motivoidaan. Pitkäjänteisempi ja jopa analyyttinen työskentely mahdollistuu vasta tämän alkuvaiheen jälkeen.

– Jos on akuutti päihdeongelma, siinä ei voi lähteä pohtimaan syntyjä syviä. Mutta kun ihminen on ollut riittävän pitkään kuivilla, tilanne muuttuu.

– Ennen kuin lähdin kouluttautumaan ryhmäpsykoterapeutiksi, olin jo 15 vuotta ohjannut ryhmiä nuorisoasemalla. Tietyissä tilanteissa – kun oli esimerkiksi ryhmäläisten välisiä hankauksia tai kielteisiä tunteita suhteessa terapeuttiin – huomasin, että nyt minulta puuttuu jokin väline mennä eteenpäin. Koulutus antaa ihan uuden välineistön käyttöön.

Tarja Paunola on pian kaksinkertainen psykoterapeutti. Hän valmistui 1996 kriisipsykoterapeutiksi. Koulutus kesti kolme vuotta. Sen järjesti Helsingin yliopiston Vantaan täydennyskoulutuskeskus ja toteutti käytännössä Suomen Mielenterveysseura. Nyt hän käy kolmatta vuotta psykoanalyyttista nuorten ryhmäpsykoterapeuttista koulutusta, joka on laatuaan ensimmäinen Suomessa.

Oma terapia oli ratkaiseva kokemus

Helsingin nuorisoasema saattaa hyvinkin olla päihdepalveluyksikkö, jossa on Suomen koulutetuin henkilöstö. 15:sta asiakastyötä tekevästä peräti 11:llä on TEO:n – nykyisen Valviran – hyväksymä psykoterapeutti-nimike.

Tarja Paunola halusi psykoterapeutiksi jo nuorena. Hän hakeutui psykoanalyysiin opiskellessaan sairaanhoitajaksi. Kiinnostus psykoterapiaan toi hänet myös nuorisoasemalle, ensin sijaiseksi ja vuodesta 1990 vakinaiseen toimeen.

– Ajattelin, että siellähän pääsen hajulle asiasta. Oma terapia oli ollut ratkaiseva kokemus. Koin, että se avasi niin paljon uusia teitä elämässä. Oli vaikea sanoa, mikä siinä auttoi. Sitä on ollut helpompi hahmottaa välimatkan päästä.

Psykoterapiakoulutus on melkoinen panostus sekä rahallisesti että ajallisesti. Silti Tarja Paunola sanoo olevansa tyytyväinen valinnastaan. Tyytyväisyyttä ruokkii sekin, että nuorisoasemalla kouluttautumiseen suhtaudutaan myönteisesti ja sitä myös tuetaan niin taloudellisesti kuin ajallisesti.

Paunola kuvaa psykoterapiaa asenteeksi elämään: siinä ihminen pohtii itseään ja omia vaikuttimiaan, on hyvällä tavalla utelias. On kiinnostunut siitä, mitä oman ja toisten pään sisällä liikkuu.

Tarja Paunola puhuu pitkään asiakkaan ja terapeutin suhteesta, joka on keskeinen analyyttisessa työotteessa. Siinä suhteessa asiat tulevat ilmi ja siinä niitä yhdessä tutkitaan. Ryhmässä on yksilöterapiaa helpompaa tutkia vuorovaikutusta ja sosiaalista kanssakäymistä. Ryhmä ymmärretään vuorovaikutusten verkostoksi, jossa ryhmän jäsenet toistavat itselleen ominaisia tunnekokemuksia ja käyttäytymismalleja, asettuvat esimerkiksi rooliin, jossa ovat olleet aina ennenkin. Kun mekanismeista tulee tietoisemmaksi, omaa asennettaan voi muuttaa.

Tytöt puhuvat ja pojat mykistyvät

Omaa ryhmäpsykoterapeutin koulutustaan varten Tarja Paunola on ohjannut kahta ryhmää, joista toinen on jo takana. Ryhmissä on 15–18-vuotiaita nuoria, kaikilla joko päihdeperhetausta tai omaa päihdekäyttöä. Ensimmäisellä ryhmällä oli 40 istuntoa, kukin kestoltaan 1,5 tuntia. Toisesta ryhmästä tulee vielä tätäkin pidempi.

Millaisia ovat nuorisoaseman nuoret?

– Kaikilla asiakkaillani on päihdeperhetausta. Osa oireilee ahdistus- ja masennusoireilla, osa omalla päihteidenkäytöllä. Vaikka sisällä on kipeitä asioita ja elämän rankat puolet on koettu, monet ovat oppineet pärjäämään hyvin ja olemaan kunnollisia. He ovat reippaita ja neuvokkaita, mielettömiä selviytyjiä. He hakeutuvat hoitoon, kun voimat alkavat loppua. Joku 14–15-vuotias voi olla burn-outissa samalla tavalla kuin neli-viisikymppinen, joka on tehnyt liikaa töitä. Oireet ovat samantyyppisiä: on valtava väsymys eikä enää jaksa tsempata.

– Mutta kaikki he ovat niin ihania! Niin ajattelevia ja osaavat ilmaista itseään rikkaasti.

Poikia ryhmiin tulee vain vähän. Kun Paunola kysyy ryhmiensä tytöiltä, mitä veli teki, kun perheessä ryypättiin ja räyhättiin, he vastaavat lähes poikkeuksetta, että veli meni huoneeseensa, veti oven kiinni ja pelasi tietokoneella.

– Pojat vetäytyvät ja tytöt jäävät tulilinjalle, miettii Tarja Paunola. Hän sanoo olevansa huolissaan puhumattomista pojista. Tarvetta olisi miehen vetämälle poikien ryhmälle. Tosin jos poikia olisi jonossa tulossa, ryhmä olisi jo perustettu.

Mitä päihdeperheessä eläminen tuottaa lapselle? Poikkeuksetta häpeää, sanoo Tarja Paunola. Loputonta yrittämistä ymmärtää. Suhteellisuudentajun puutetta.

– Nuori ei monestikaan tunnista olevansa kovilla ja vaativansa itseltään paljon. Hänellä ei ole vertailukohtaa. Hän ajattelee olevansa huono, koska ei enää jaksa. Suhteellisuudentaju menee rikki. Ryhmässä nuori voi peilata omaa kokemusmaailmaansa.

Kaikkein ensimmäiseksi ryhmässä työstetään sitä, että tapahtumista ja kokemuksista on sallittua puhua. Se ei ole vanhempien pettämistä. Puhumisen kautta asioita tunnistetaan. Tavoite on myös, että voisi luovuttaa ja hellittää, päästää vanhemmasta irti ilman syyllisyyttä. Luopua pitää myös ajatuksesta, että omilla teoillaan voisi vaikuttaa vanhempaan. Tarkoitus ei ole, että välit menevät poikki, mutta nuoren pitäisi oppia suojautumaan ja lähteä elämään omaa elämäänsä.

Kivun kautta eteenpäin

Koulutukseen kuuluu osallistuminen ryhmäpsykoterapiaan, jota Tarja Paunolalla on takana 3,5 vuotta. Oman analyysin käyneenä ja pitkään ryhmiä ohjanneena hän nauraa taistelleensa sitä vastaan, että vielä pitäisi mennä ryhmäänkin. Turhaan. Kokemus on ollut antoisa.

– Olen oppinut terapeutilta paljon: miten hän toimii ja miten hän tulkitsee. Ilman tätä kokemusta en varmasti olisi rohjennut tehdä omia tulkintoja, jota psykoanalyyttinen lähestymistapa kuitenkin edellyttää. Itsestänikin olen oppinut monta tärkeää asiaa. Ryhmä on uskaltautunut antamaan toinen toisilleen palautetta.

– Yleensä ihmiset saavat vain kuorrutettua palautetta. Emme oikeasti halua kuulla, mitä toiset ajattelevat. On kamalaa kuulla itsestään jotain sellaista, jonka tavallaan tietää todeksi mutta jota ei halua kuulla. Kun sen sitten kuulee, on aivan että uh-huh. Jos joutuu vain suojautumaan omilta kipeiltä puoliltaan, ei kasva. Niinkin voi elää, mutta mitä pidemmälle elämä kulkee, sitä kapeammaksi se tulee.

Oman ryhmäterapian ja omien ryhmien lisäksi koulutukseen kuuluu seminaaripäivä joka toinen viikko, kirjallisia töitä ja lopputyö. Lisäksi on koulutusryhmän työnohjaus, joka on sekin perinpohjaista laatua.

– Itselläni on ollut suuri työ siinä, että maltan odottaa. Aiemmin olen oppinut olemaan ryhmissä aktiivinen ja tuomaan sinne teemoja. Nyt pitäisi luottaa siihen, että asiat tulevat esiin, jos niin on tarkoitettu.

Psykoterapeutti tarvitsee kykyä heittäytyä ja luottaa. Kun Tarja Paunolan ensimmäinen omaan ryhmäpsykoterapiakoulutukseen kuulunut ryhmä alkoi, häntä askarrutti paljon koulutuksessakin pohdittu asia: miten alussa kertoa ryhmäläisille, mistä terapiassa on kyse.

– Näin unta, että minulla oli valtava määrä mappeja. Ne olivat täynnä asioita, jotka olisi pitänyt aluksi selvittää ryhmäläisille. Unessa heitin mapit pois ja sanoin ryhmälle, että tämän ryhmäpsykoterapian idea on, että tapahtui mitä tahansa, minä pysyn tässä. Sitten tajusin, että siinä on koko juttu. Tietysti on tietyt säännöt. Mutta tapahtui mitä tahansa, ovat he kuinka hankalia hyvänsä, minä pysyn siinä.

Suomen ryhmäpsykoterapia ry: www.suomenryhmapsykoterapia.fi.

Tarja Paunola

Työssä
Sairaanhoitajana Helsingin nuorisoasemalla.

Koulutus
Sairaanhoitaja, Valviran (entinen Terveydenhuollon oikeusturvalautakunta TEO) laillistama kriisipsykoterapeutti. Opiskelen psykoanalyyttiseksi ryhmäpsykoterapeutiksi.

Kotoisin
Olen syntynyt Helsingissä ja asunut koko ikäni Espoossa.

Työssäni palkitsee
Eheytyminen ja se ilo, joka siitä seuraa.

Rakkain työkalu
Tämä tuoli tässä – ja korvat.

Toteutumaton ammattihaave
Lapsena leikin paljon hammaslääkäriä. Siskoni on kertonut, kuinka irrotin pöytälampusta vieterin, kiinnitin siihen hyppynarun ja hyppynarun päähän neulan. Sillä sitten "porasin" siskon hampaita.

Vapaalla
Teen tosi paljon kaikenlaista – vaikka nyt opiskelu vie aikaa. Maalaan, teen lasitöitä ja muutenkin teen käsillä kaikenlaista. Aktivistikoira vaatii älyttömän määrän ulkoilua. Sienimetsät ovat intohimoni, mutta niitä on vain syksyllä.

Motto
Usko, toivo ja rakkaus.

Tiimin sisällysluettelo