Kolumni

Jukka Heinonen

Turmion tiellä

Vastuullisten tahojen pitää olla pysyvästi huolestuneita. Jos ei jatkuvasti otsa rypyssä valita resurssien niukkenemista ja ongelmien vaikeutumista, syyllistyy virkavirheeseen.

Yhdeksi esimerkiksi huolenkantamisesta voi ottaa Kuluttajaviraston kolmasti toistaman kyselyn, jossa se selvittelee kunnallisten talous- ja velkaneuvojien mielipiteitä kansalaisten velkaantumisen taustatekijöistä.

Vastaajista 59 prosenttia katsoi erilaisen addiktiivisen käyttäytymisen lisääntyneen lähtötasosta vuoteen 2007. Siitä viime vuoteen tahti vaan paranee, sillä 82 prosenttia vastaajista katsoi addiktioiden edelleen jatkaneen kasvuaan. "Holtittomasta elämäntyylistä" ei aiempaa prosenttilukua esitetä, mutta 84 prosenttia vastaajista arvioi moisen menon lisääntyneen puolessatoista vuodessa 2007–2008.

Vastaajina olleet velkakysymysten ammattilaiset näkevät siis ongelmia tuottavan elämänmenon lisääntyneen hälyttävästi. Taidamme olla turmion tiellä.

Samanlaisia synkkiä käsityksiä löytää helposti myös päihdehuollon toimintakertomuksia selatessaan. Asiakkaiden moniongelmaisuus ja siitä johtuva hoidon vaikeutuminen lisääntyy jatkuvasti, asiakkaat ovat entistä lyhytjänteisempiä ja motivoitumattomampia ja työn muutkin paineet kasvavat eksponentiaalisesti.

Ja toiminnan rahoittajat ne vasta ymmärtämättömiä ovat. Maksusitoumusten ja ostopalvelusopimusten saaminen vaikeutuu vuosi vuodelta ja Raha-automaattiyhdistys vaan ruuvaa avustuksiaan tiukemmalle. Kansalaisten antamaa palautetta päihdeongelmien hoitamisesta ei jaksa edes kommentoida.

Olisi mielenkiintoista tehdä pitemmältä ajalta sisällönanalyysiä erilaisten toimintakertomusten huolipuheesta. Vahva veikkaukseni on, että sieltä löytyisi synkkien pilvien alati varjostama toimintahorisontti.

Mutta kun noista kuvauksista nostaa katseensa kohti reaalimaailmaa, tulee epäileväksi. Kaikki vastaantulijat eivät näytä hoidon tarpeessa olevilta, ja aurinkokin näyttää joskus pilkahtavan.

En yhtään kiistä auttamistyön raskautta, mutta jos vaikeuspuhe menee pahimmillaan suoranaiseksi ruikuttamiseksi, se syö toiminnan uskottavuutta. Vaikkapa alun suurille prosenttiluvuille on vaikea löytää vahvistusta tutkimustiedosta.

Pohjimmiltaan kysymys palautuu vanhaan puolillaan olevan juomalasin dilemmaan: onko se puolityhjä vai puolitäysi? Määrittyykö työn sisältö ensi sijassa vaikeuksiksi vai mahdollisuuksiksi?

Kysymys ei ole vain siitä, kuinka raskaaksi työ koetaan. Tärkeämpää on se, millaiseksi auttamistyö käsitteellistetään. Esimerkissäni velkaantumisen taustatekijöiksi tarjottiin pelkästään yksilötason tekijöitä: riippuvuusongelmia, holtittomuutta ja muuta yksilön omiin tekemisiin ja tekemättä jättämisiin perustuvaa toimintaa. Ne ovat ilmiön yksipuolisia selitysyrityksiä. Mitähän esimerkiksi Kemijärven sellunkeittäjä tuumaisi, jos hänen velkaongelmansa selitettäisiin johtuvan vain hänestä itsestään?

Yksi modernin vallankäytön tärkeä väline on ensimmäisen määrittelyn oikeus. Se, joka ensimmäisenä pääsee kertomaan, mistä jossain ilmiössä on kysymys, saa vahvan etulyöntiaseman. Tulkintaa voi kannattaa tai vastustaa, mutta on hyvin vaikeaa antaa ilmiölle enää uutta, tykkänään toisenlaista määrittelyä.

Toki toimintakertomuksista ilonaiheitakin löytyy. Mieleeni on jäänyt A-klinikka, joka kirjasi jälkipolville tiedon: "Kertomusvuoden aikana naisasiakkaiden määrä on ilahduttavasti lisääntynyt."

Sosiologi Jukka Heinonen työskentelee projektipäällikkönä Takuu-Säätiössä.

Tiimin sisällysluettelo