Kolumni

Jukka Heinonen

Mikä henki meitä kantaa?

Otsikko on varastettu emeritusprofessori Antti Eskolalta, joka tuon nimisessä uudessa kirjassaan tarkastelee elämänsä kulkua. Ajatus kantavasta hengestä jää kutkuttamaan mieltä. Se houkuttelee tarkastelemaan niitä henkiä, jotka ohjailevat yleisellä tasolla ihmiskuvaamme ja sitä myötä myös sosiaali- ja terveyspolitiikan kulkua.

Hankalaksi tarkastelun tekee, että henkiä ei missään kuvata avoimesti. Ne ovat näkymättömiä taustaolettamuksia. Jos niiden perään äityy tarkemmin kyselemään, saa usein osakseen ihmetteleviä katseita.

Jos katsettaan terävöittää, löytää helposti vihjeitä siitä, mikä henki lymyää päätöksenteon takana. Sosiaaliturvaa uudistamaan perustettu Sata-komitea kirjoittaa: ”Kokemus on osoittanut, että vakuutustoimintaan sivuvaikutuksena liittyvä moraalirapautuminen koskee myös sosiaalivakuutusta. Sosiaaliturvan tulisi sisältää sellaisia rakenteellisia piirteitä, jotka ehkäisevät moraalirapautumisen syntymisen, jos sosiaaliturvan ja työnteon rajoja liudennetaan.”

Moraalirapautuminen? Tuo on komea paluu 1800-luvun terminologiaan ja kertoo ihmiskäsityksen perusteellisesta muutoksesta.

Mikä kokemus tuollaista on osoittanut? Kun hyvinvointivaltio 1980-luvulla oli laajimmillaan, kaikki olivat sen rakentamisessa mukana eikä rapautuneista siivellä eläjistä ollut tietoakaan.

Minun väitteeni on, että ihminen ei ole muuttunut mihinkään tavoitteiltaan ja arvoiltaan parissakymmenessä vuodessa. Yhteiskunta sen sijaan on. Se ei pidä enää kaikkia jäseniään kyydissä mukana ja kertoo heille, että putoaminen on pelkästään putoajien oma vika. Kyydissä edelleen olijoiden asema taas on määrittynyt niin epävarmaksi, että he eivät uskalla ottaa mitään riskejä nykymenoa vastaan kapinoidakseen.

Toisen esimerkin voi ottaa Mieli-työryhmän esityksistä. Se suosittaa psykiatristen sairaansijojen vähentämistä ja esittää aivan täsmälliset luvut: nyt niitä on 4 600 ja tavoite on 3 000. Vähentäminen korvattaisiin avohoidolla, mistä ei sanota mitään täsmällistä. Sen resursseja pitäisi vain ”lisätä”. Voin lyödä isosta summasta vetoa siitä, että tuo lisääminen jää vähäisemmäksi kuin leikkaaminen toisesta päästä. Ja taas yhden puolustuskyvyttömän ihmisryhmän asema heikkenisi entuudestaan.

Sellainen vanhakantainen käsite kuin solidaarisuus on taidettu pyyhkiä sanakirjoista kokonaan pois. Kertaanpa nyt varmuuden vuoksi: se tarkoittaa tuen antamista, myötämielisyyttä, yhteisvastuullisuutta. Tilalle on tullut vähintäänkin epäluuloista kyräilyä ja pahimmillaan repivää kilpailua. Ja kilpailussa ei aina pärjää omilla avuillaan vaan myös sillä, että kiilaa kanssakulkijansa pois radalta.

Useissa mielipidetiedusteluissa on todettu, että kansalaisten enemmistö poliittisen kentän laidasta laitaan on valmis jopa maksamaan enemmän veroja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseksi. Samaan aikaa eliitti laidasta laitaan edistää sen purkamista ja eriarvoisuuden lisäämistä.

Vallanpitäjiltä pitää edellyttää, että he kertovat avoimesti arvoperustoistaan ja myös niiden seurauksista. Nyt sitä ei tehdä. Yleisellä tasolla valtapuhe on jotain epämääräistä höttöä, mistä ei saa oikein kiinni. Kun siirrytään puhumaan tuppilautakasasta, jätetään puhumatta siitä oleellisesta – vallasta, sen perusteista ja seurauksista. Oikein tivattaessa valta verhotaan ”maan tavaksi”, ”yleiseksi käytännöksi”, ”väistämättömäksi tosiasiaksi” tai ”välttämättömäksi leikkaukseksi”. Ja tuon pitemmälle keskustelussa ei sitten mennäkään, vaan ryhdytään ketterästi toteuttamaan mukamas ainoan vaihtoehdon politiikkaa.

Barrikadeille tarttis nousta, mutta mistähän sellaisia löytäis? Siitä olen kuitenkin varma, että meitä kantavat henget eivät ole kiveen hakattuja luonnonlakeja. Aina on mahdollista valita toisin.

Sosiologi Jukka Heinonen työskentelee projektipäällikkönä Takuu-Säätiössä.

Tiimin sisällysluettelo