Häpeästä

Olen lehtitietojen varassa, mutta viime tuotantokaudella televisiossa on tiemmä pyörinyt sarja, jossa osallistujat paljastivat suoraan ruudussa jonkun salaisuutensa. Jotkut paljastukset olivat olleet sitä luokkaa, että he olivat saaneet potkut työstään. Tuo on astetta räväkämpi kuin se takavuosien formaatti, jossa tuiman oloinen juontaja potki pois kilpailijoita ”olet heikoin lenkki” -evästyksin. Mutta vain tv-ruudusta.

Minua askarruttaa se, mikä saa osallistujat hakeutumaan tilanteisiin, joissa ohjelmien juontajat julkisesti nolaavat heidät, tai mikä vielä parempaa, osallistujat tekevät sen ihan itse. Olettaisi heidän kokevan häpeän tunteita.

Julkisen häpäisemisen perinne on ikiaikainen. Kun aikanaan ihmiset vietiin pakolla kirkonmäen jalkapuuhun töllisteltäviksi, nyt he hakeutuvat sinne itse. Esikarsinnat osoittavat, miten kovaa kilpaa noista jalkapuupaikoista käydään.

Häpeän katoamisella voi olla suuria seurauksia.

Narsismista on tullut huolettomasti roiskittu termi, jolla selitetään milloin mitäkin. Tuolle käyttäytymishäiriölle on tyypillistä perusteettoman suurellinen itsetunto ja varmuus oikeudesta erioikeuksiin, ihailuun ja toisten nöyryyttämiseen. Erityisen vankkaa on usko omaan oikeassa olemiseen. Ehkä noita piirteitä löytyy näihin ohjelmiin hakeutujistakin.

Voidaan tietysti sanoa, että tosi-tv ei ole totta vaan käsikirjoitettua viihdettä, eikä sitä tule ottaa ollenkaan vakavasti. Uudenlaista medialukutaitoakin pitäisi kuulemma opetella. Tosi-tv:n suosiossa voi kuitenkin olla kyseessä yksilötason ilmentymiä mutkikkaampi kokonaisuus.

-----

Jotkut kirjoittajat puhuvat ”häpeän katoamisesta” ja pitävät sitä merkittävänä kulttuurimuutoksena. On samantekevää, puhutaanko minusta pahaa vai hyvää, kunhan puhutaan ja olen näkyvillä. Andy Warholilta on peräisin ajatus jokaisen tavoitteena olevasta viidentoista minuutin kuuluisuudesta.

Häpeän katoamisella voi olla suuria seurauksia. Se asettaa oman itsensä hyväksymiselle helposti kohtuuttomia vaatimuksia: olenko kelvollinen vasta sitten kun olen unelmien poikamies, karismaattinen idols-persoona ja sopeudun mukisematta mitä inhottavimpiin tilanteisiin? Elämä ihan taviksena olisi surkeaa. Tärkeäksi tulee muokkautua muista erottuvaksi huippuyksilöksi, ja sitä avittaa kanssakulkijoiden raaka arvosteleminen.

Kannattaa pitää mielessä monien filosofien esittämä näkemys, jonka mukaan kulttuuri syntyy kyvystä venyttää pitemmäksi herätteen (tarpeen) ja sen tyydytyksen välistä aikaa.

Häpeän ja merkityksettömyyden tunteiden liudentumisella on tietysti paljon myönteisiä seurauksia. Päihdeongelmista ja monista muista aikanaan täysin torjutuista häpeän aiheista on tullut avoimemmin esille otettavia keskustelunaiheita. Hyvä niin. 

-----

Vai onkohan tilanne parantunut?  Näyttää joskus siltä, että vaikeuksien käsittelylle asetetaan myös reippaita tulosodotuksia: pitää erota hyvinä ystävinä, selvitä pohjattomasta masennuksesta alta kuukauden, toeta haudan partaalta äkkiä maratontreeneihin ja milloin mitäkin. Vain nyhveröt jäävät pitempään vaivojaan vatvomaan.

Myönteiset esimerkit ovat tärkeitä, mutta kannustamisen ja tuloksellisuusvaatimuksen asettamisen välinen raja on hiuksenhieno.  Saattaa olla niinkin, että puhuminen tosielämän usein kroonisista ongelmista ja häpeän kokemuksista voi vaikeutua, kun vertailukohteena on virtuaalielämän soljuva ongelmanratkonta.

Elämä kuitenkin toteutuu hömppämallien ulkopuolella, ja sen ratkaisemattakin jäävät ristiriidat ansaitsevat monimuotoisen kunnioittavaa kohtelua. Tarkoitan tällä sitä samaa, jonka Boris Pasternak osasi tiivistää yhteen säkeeseen: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.”

Sosiologi Jukka Heinonen työskentelee projektipäällikkönä Takuu-Säätiössä.