Päihdehuolto 0900-yhteiskunnassa?

Asiakkaiden segmentointi ja vastaavasti palvelujen tuotteistaminen on päivän sana. Työ- ja elinkeinoministeriö ohjeisti työ- ja elinkeinotoimistoja joulun alla niin, että toimistot jakavat asiakkaansa ryhmiin, joita palvellaan eritasoisesti. Intensiivistä palvelua annetaan muun muassa maahanmuuttajille, kansainväliseen työnvälitykseen, koulutusneuvontaan ja urasuunnitteluun. Tämä on ilmeisen hyvä asia.

Ministeriön ohjeen mukaan TE-toimistojen asiakkaina on ihmisiä, joiden asioinnin katsotaan perustuvan lähinnä toimeentuloetuuden hakemiseen. Siihen segmenttiin luetaan ihmiset, jotka ”eivät ole TE-toimiston keinoin autettavissa”. Tällä tarkoitetaan erityisesti päihde- ja mielenterveysongelmaisia asiakkaita sekä työkyvyttömiä, joille ei ole onnistuttu löytämään työmarkkinatuelle vaihtoehtoista toimeentuloa. Näiden aktiivisen palvelun ulkopuolelle suljettujen henkilöiden rekisteriin merkitään numerokoodi 0900. Heidän asiointinsa tulee ministeriön ohjeen mukaan järjestää vähimmäisasiointina.

Asiakasvalikointi on terävöitynyt myös päihdehuollossa.

Linjaus tuntuu rankemmalta kuin 1980-luvun maineikkaan työministerin Urpo Leppäsen esitys siirtää ”sosiaalisesti työrajoitteiset” työhallinnon kortistosta toimeentulotukijärjestelmään. Ei Leppäsenkään esitys sisällöltään vallan reilu ollut, mutta se oli avoin poliittinen puheenvuoro. Kasvavan työttömyyden oloissa tapahtuva neutraalin oloinen asiakkaiden luokittelu työntää suhteellisen nopean virkamiesarvioinnin perusteella kaikkein vaikeimmassa asemassa olevan osan työttömistä asiakkaista kokonaan sivuraiteelle sekä palveluprosessista että poliittisesta keskustelusta.

Suomessa on totuttu aivan erityisesti luottamaan julkishallinnon tasapuolisuuteen. Mutta onko tällainen luottamus muutoinkaan enää perusteltua?

Rajoilla ollaan. Suomi on hiljalleen, eri hallinnonalojen vähittäisin sisäisin toimenpitein siirtynyt 0900-yhteiskuntaan, jossa kaikkein huono-osaisimmat kansalaiset segmentoidaan helposti pinnallisimman avun varaan kaikissa järjestelmissä. Tilalle ovat tulleet erilaiset määräaikaiset ohjelmat, joiden avulla yritetään paikata tätä kehitystä. Hyvinvointivaltiosta projektiyhteiskuntaan, toteavat tutkijat Pekka Sulkunen ja Kati Rantala parin vuoden takaisessa raportissaan.

Päihdehuollon asiakkaat kuuluvat kiistämättä siihen ryhmään, joiden marginalisoitumisriski on erittäin suuri. Palvelututkimukset 1980-luvulta alkaen kertovat johdonmukaisesti, että asiakasvalikointi on terävöitynyt myös päihdehuollossa. Työn sisäisen erikoistumisen myötä päihdehuollosta on usein tullut niin korkeatasoista, että

palveluilla ei juuri ole annettavaa niille, joiden sosiaalinen ja kognitiivinen kyvykkyys ei ole riittävä. Vääjäämättömänä seurauksena näyttää olevan, että yhteiskunnallisessa työnjaossa huono-osaisimmat päihdeongelmaiset ajautuvat tarpeettoman kovan kontrollin piiriin.

Päihdehuollossa paheksumme tottuneesti yhteiskunnan syrjäyttäviä trendejä. Voisimme kuitenkin myös segmentoida itsemme 0900-yhteiskunnan reunalle: kehittämään sellaisia palveluja ja työmuotoja, jotka ottavat aikaisempaa paremmin huomioon huono-osaisimpien asiakasryhmien tuen ja kuntoutuksen tarpeen. Pitäisikö esimerkiksi mielenterveys- ja päihdesuunnitelmaa lähteä toteuttamaan aikaisempaa rohkeammin ja sisällöllisemmin? Tämän yhteistyön onnistuneisuutta ei mitata yhteisten organisaatioiden tai edes potentiaalisten yhteisasiakkuuksien määrällä, vaan niiden asiakkaiden tavoittamisella, jotka eivät nykyisin onnistu riittävällä tavalla pääsemään kummankaan järjestelmän piiriin.