Leikkauslistoista kestävyysvajeeseen

Suomen kärvistellessä edellisen laman kourissa valtiovarainministeriön silloinen budjettipäällikkö Raimo Sailas esitti pitkän listansa säästökohteiksi. Kun julkisessa hallinnossa siirryttiin kehysbudjetointiin ja hajautettuun sopeutukseen, listat ovat käyneet tarpeettomiksi. Valtiovarainministeriön kansantalousosastolla on pitävä ote valtion budjettitaloudesta ja kasvava halu vaikuttaa myös kuntien päätöksiin. Perustuslaillisista syistä sitä on hankala tehdä suoraan, mutta uusien käsitteiden avulla välillinen vaikuttaminen on tehokasta.

Uusien käsitteiden avulla välillinen vaikuttaminen on tehokasta.

Kielen ja käsitteiden muuttuessa valtioekonomistien argumentointia on ollut vaikea seurata. Jo pidempään olemme olleet huolissamme huoltosuhteen keinahtamisesta ongelmalliseksi: Suomi näyttää olevan ehkä koko maailman nopeimmin ikääntyvä yhteiskunta. Tämä on vielä kohtuullisen ymmärrettävää matematiikkaa. Yllättävää on vain se, että kovin vähän on asian johdosta ryhdytty toimimaan.

Taantuman iskiessä hallitus vakuutti valtiovarainministerinsä suulla, että Suomen talous on niin hyvässä kunnossa, että taantuma tuskin oleellisesti vaikuttaa meidän syrjäiseen kansantalouteemme. Tästä edettiin sen tunnustamiseen, että taidamme kuitenkin olla osa verkostoitunutta taloutta ja että Yhdysvalloista alkanut luottokriisi saattaa kirpaista hiukan myös meitä. Eikä aikaakaan, kun jo päädyimme erittäin nopeaan velkaantumiseen.

Termi kestävyysvaje alkoi hallita koko talous-poliittista keskustelua.

Samalla muuttui perspektiivi. Valtioekonomistien puheissa finanssipolitiikka ohitti talouspolitiikan. Termi kestävyysvaje alkoi hallita koko talouspoliittista keskustelua. Valtiovarainministeriön asiantuntijakatsauksessa Julkinen talous tienhaarassa julkisen talouden alijäämä on nostettu jopa ensisijaiseksi kestävyysongelmaksi. Uhkakuva valui nopeasti muutoin aivan järkevän oloisten poliitikkojen kielenkäyttöön: valtion velka on maksettava, mieluummin nopeasti. Kansantaloudesta alettiin puhua kuin kotitaloudesta, vaikka hyvin tiedetään, että velattomia valtioita ei juuri ole eikä tarvitsekaan olla.

Valtajulkisuudessa alkoi eri koulukuntia edustavien taloustutkijoiden kriittinen kansantaloudellinen keskustelu. Velanotto näyttää sinänsä olleen eri osapuolten mielestä järkevää, koska se on jakanut lamarasitetta pidemmälle aikavälille ja helpottanut siten sekä kotitalouksien että elinkeinoelämän edellytyksiä selviytyä taantumasta kohtuullisin vaurioin. Osa keskeisistä taloustutkijoista on kuitenkin riitauttanut kansantalousosaston politiikkatulkinnat. Velan määrä ei sinänsä ole ongelma. Riittää, kun velkaantumisen vauhti – siis korkomenojen kehitys – saadaan kuriin.

Juuri tällä tulkintaerolla on keskeinen vaikutus hyvinvointivaltion toimintaedellytyksiin. Rusikoimalla ja leikkaamalla julkista

taloutta ankarasti kahden seuraavan vaalikauden aikana – kuten valtiovarainministeriö ehdottaa – hoidetaan kestävyysvajetta keinoilla, joilla tuotetaan huomattavia hyvinvointivajeita. Kun aikaisemmin myös talouspolitiikan näkökulmasta hyvinvointivaltio oli mahdollista nähdä investointina, kestävyysvajeen nykytulkinnan näkökulmasta se on ensisijainen sopeuttamisen kohde. Sopeutus on käytännössä alkanut jokseenkin viiveettä, koska kuntatalous on keskimäärin huomattavasti valtiontaloutta suhdannealttiimpaa.

Kansalaisaktiivisuus ja julkisuus puolustavat lasten, nuorten ja perheiden palveluja ansiokkaasti. Leikkaukset kohdentuvat niiden väestöryhmien palveluihin, joilla ei ole puolustajia. Olisiko aika rakentaa hajalle hallinnoiduista päihde- ja mielenterveyspalveluista nykyisiä yhtenäisempiä, väestön ja asiakkaiden tarpeista nousevia ja kustannustehokkaampia seudullisia kokonaisuuksia?