Oikeuden toinen puoli

Tiedotusvälineet ovat pitkään seuranneet Suomeen lastensa luo muuttaneiden kahden isoäidin tarinaa. Tätä kirjoittaessani näyttää siltä, että oikeustie on kuljettu loppuun, ja heidät karkotetaan maasta. Molemmat ovat lehtitietojen mukaan hauraita ja sairaita vanhuksia, ja heidän selviytymisensä synnyinmaassaan on kyseenalaista.

Eri oikeusasteiden yhdenmukaisesti tekemien päätösten ammatillisuutta ei kai voi epäillä. Ratkaisut ovat olleet varmaan lainmukaisia. Mutta tapaus nostattaa paljon kysymyksiä etiikasta, yksittäisten ihmisten tekojen vastuullisuudesta sekä ylipäänsä päätöksentekokäytäntöjä ohjaavasta ajattelusta.

Minua kummastuttaa se, että ihmisten elämää koskevia ratkaisuja tehdään yhä enemmän turvautuen pelkästään juridisiin perusteluihin. Olen sinänsä vankkumaton laillisen menon kannattaja: siitä mistä on sovittu tai mikä on peräti lakipykäliksi kirjoitettu, on syytä pitää jämptisti kiinni.

Juridiikan logiikka on kuitenkin vain yksi tapa tarkastella asioita.

Juridiikan logiikka on kuitenkin vain yksi tapa tarkastella asioita. Monissa kysymyksissä sen rinnalla tulisi huomioida muitakin, ihan yhtä relevantteja oikeaan ratkaisuun johtavia lähestymistapoja. Joskus näyttää siltä, että juridiikka ei tahdo pysyä omassa pilttuussaan, vaan se kirmaa myös laitumille, joilta sen pitäisi pysyä poissa. Pelkän lakikirjan varassa eteneminen tekee elämästä pelottavan kapea-alaista.

------

Yritän selventää.

Jos sosiaali- ja terveystoimen työskentelyä tarkastellaan juridiikan tulokulmasta, ollaan ensisijaisesti kiinnostuneita kuuliaisuuden toteutumisesta: toiminta on sitä parempaa, mitä tarkemmin toteutuu se, mitä on säädetty. Tässä lähestymistavassa työntekijä pääsee samalla kätevästi ulkoistamaan omaa vastuutaan vaikkapa oikeusistuimille. Ja koska oikeusistuimilla on ratkaisupakko, päätöksiä kyllä syntyy. Mutta lähestymistapa tuottaa sitten näiden isoäitien kaltaisia tilanteita, joissa ratkaisut ovat tiukan kaavamaisia sivuuttaen kaikki inhimilliset erityispiirteet.

Ainakin järjestöjen toimintaa tulisi kuuliaisuuden sijasta tarkastella pikemminkin asianajon näkökulmasta: niiden toiminta on sitä parempaa mitä paremmin asiakkaan oikeudet toteutuvat. ”Taistelu” on turhan dramaattinen sana, mutta järjestöistä kuitenkin monet on aikanaan perustettu ajamaan jonkin alioikeutetun ryhmän etuja.

Mistä asianajajia löytyisi? Vahvojen eettisten kannanottojen määrä on tainnut vain vähentyä vuosien myötä. Eikä ihme, sillä jankuttaminen vaikkapa kuntien tietoisesti toteuttamasta toimintojen alibudjetoinnista on uuvuttavaa. Mutta selittääkö kehitystä sekin, että arvokeskusteluja vältellään myös siksi, että halu avoimeen eettisen vastuun ottamiseen on ylipäänsä vähenemässä. Yritäpä löytää vastaajaa johonkin arvovalintoja edellyttävään vähänkin hankalampaan kysymykseen. Jos

-----

Päihdetyön ammattilainen ei kuitenkaan saa olla pelkkä kylmä kliinikko, joka joko säädöksiin tai muihin mukamas objektiivisiin perusteisiin nojaten latelee asiakkaalleen pöytään faktoiksi väittämiään asioita. Hoitotyö sisältää aina myös eettisiä aspekteja, ja ne löytyvät lakikirjan ulkopuolelta.

Juridinen ja eettinen argumentaatio eivät ole mitään toistensa vastakohtia. Työskentelen itse organisaatiossa, jonka logossa on lause ”Oikeuden toinen puoli on kohtuullisuus”. Se, miten niitä sovitellaan yhteen, on taitolaji. Kummallekaan niistä ei saa antaa ylivaltaa.

Sosiologi Jukka Heinonen työskentelee järjestöpäällikkönä Takuu-Säätiössä.