Marko Aho

Tapio Rautavaara, pullonkorkin risahdus ja suomalaisen miehen kosminen melankolia

Allekirjoittaneelle kerrottiin taannoin Tapio Rautavaaran sanoneen nämä sanat 1960-luvulla Alkon myymälässä myyjättärelle ostaessaan kahta pulloa punaviiniä. Kertoja lausui nämä sanat Rautavaaran omaperäistä, vahvaa r-äännettä sekä syvää äänen klangia imitoiden.

Tähän lyhyeen lauseeseen on onnistuttu niputtamaan melkoinen kokoelma yhteenlimittyviä taiteilijoihin ja alkoholiin liittyviä yleistyksiä.

Voimme aloittaa vaikkapa "hymyilystä". Kenelle Rautavaaran pitää hymyillä? Tietenkin yleisölle, joka Rautavaaran kaltaisen tähden kohdalla tarkoittaa suurin piirtein joka ikistä ihmistä, joka tulee häntä vastaan kadulla tai maitokaupassa - tai Alkossa. Hymyilemisen ja jaksamisen vaatimuksella on suora yhteys viihteenteon raskauteen sekä yleisön ja artistin suhteeseen, jonka työnjako on se, että yleisö ottaa ja artisti antaa. Viini auttaa paineisiin, mutta yksi pullo ei riitä, täytyy olla "pari pulloo".

"Algerialainen", aikakauden halpa punaviini, kertoo siitä, että viiniä nautitaan nyt humalatarkoituksissa eikä varmastikaan vaikkapa kulinarististen nautintojen edistämiseksi. Lempinimen käyttäminen viinistä taas sisältää mielikuvan Rautavaaran ja kyseisen viinin intiimin lämpimästä suhteesta. Lausahduksessa on muutaman sanan avulla onnistuttu luomaan tunnelma, jota leimaavat uhmakas alakulo ja dramaattinen syvämietteisyys, jopa herkkyys: lausahdus on näin ollen melko yhdenmukainen niiden ominaisuuksien kanssa, jotka Rautavaaraan, suomalaisen miehen ideaaliversioon, muutoinkin yhdistetään.

Lopuksi voidaan vielä ajatella lausahdukseen sisältyvää "koukkua": missä tahansa kertomuksessa tulee luonnollisesti olla jotain kertomisen arvoista, jotta sitä kerrottaisiin. Tämän nimenomaisen memoraatin viehätys voi perustua vaikkapa inhimilliseen myötätuntoon yksinäistä ja surumielistä kanssaihmistä kohtaan. Varmaan moni on kokenut itsekin, miltä tuntuu viettää iltaa yksin vieraalla paikkakunnalla, ilman mitään tekemistä. Eläytyväinen kuulija voi jopa sielunsa silmin nähdä ison miehen motellihuoneen hämärässä ja kuulla aukeavan korkin risahduksen…

Taiteilijoiden juomiseen liitetään omat erikoisuutensa: taiteilijathan tavataan nähdä herkkinä ja asiat vahvasti kokevina persoonallisuuksina ja siten alkoholismille alttiina yksilöinä. Tietty dramaattinen, kostea elämänkohtalo nousee etualalle kovin monenkin keskeisen Suomi-viihteen ikonin perinnössä.

Akilleella oli kantapäänsä ja Teräsmiehellä kryptoniittinsa: sankarilla on usein jokin heikkous. Suomi-iskelmän sankareiden heikkous on kaavamaisesti nimenomaan alkoholismi: Rauli Badding Somerjoki, Unto Mononen ja Olavi Virta ovat eräitä esimerkkejä. Irwin Goodmanista tuli suorastaan suomalaisten "esijuomari".

Kiteyttäessään taiteilijoiden inhimillisyyden juominen ja humaltuminen tekevät heistä myös tavallisille ihmisille samastuttavia: esikuvallisten sankareiden juopotteluun on helppo kuvitella sellaista romantiikkaa, jota omassakin juomisessa haluaisi olevan.

Suomalaiseen humalaan on perinteisesti liitetty kolme piirrettä, jotka ovat mystisluonteinen suhde luontoon, uhmakas suhde järjestykseen ja oman sisäisen maailman elämyksellisyys. Juopottelun kuvaaminen on suosittua suomalaisen kaunokirjallisuuden ja elokuvaviihteen sisältöä, ja suomalainen humala näyttäytyykin stereotyyppisimmillään ehkä juuri fiktiossa. Vaikka Suomi-elokuvan myyttisen humalan ja todellisuuden suhde onkin epämääräinen, on humala esimerkiksi valkokankaalla saavuttanut sellaisen yleisönsuosion, että välittyvän kuvan vastaanotto on ilmeisen hyväksyvä.

Minkälainen kuva sitten on?

Ensinnäkin juominen on nimenomaan miehen juomista, toiseksi se on vahvan karnevalistista. Myös humalan elämyksellisyys korostuu elokuvien juomiskohtauksissa. Dan Steinbock analysoidessaan Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia -elokuvan juomiskohtauksia päätyi esittämään, että alkoholi on elokuvan kansanmiehelle voiman lähde tai paremminkin voimia vapauttava katalysaattori, joka antaa uskallusta sanoa ja tehdä sellaista, mitä muuten ei uskalleta. Alkoholi on myös Kahdeksan surmanluodin pienviljelijälle ainoa tavoitettavissa oleva itsetunnon antaja. Ryyppäämisessä on keskeistä kohtuuttomuus, jotta humalassa tavoitettaisiin sellaiset voimat, joita arki ei suo tavalliselle miehelle.

Suomalaista myyttistä alkoholinkäyttöä on esitelty tähän sävyyn viihdekulttuurissa ja -taiteessa vuosikymmeniä. Viihteessä julkituodut romantisoidun elämykselliset humalakokemukset ovat kuitenkin monille paitsi raivoraittiille, myös alkoholia käyttäville miehille täysin utopistisia.

Mistä suomalaisen miehen humalamyytissä oikein on kyse?

Loppujen lopuksi "suomalaisessa humalassa" lienee kyse enemmänkin suomalaisuuden määrittelyn tarpeisiin valjastetuista ajatusrakennelmista kuin konkreettisista, kollektiivisista, jaetuista psykofyysisistä kokemuksista. Tärkeää on vain se, että näin, jopa verrattain kesylläkin "tissuttelulla", päästään ajatuksien siivin puoleensavetävän "myyttisen" suomalaisuuden lähteille.

Stereotypiat ovat kulttuurin ylläpitämiä ja välittämiä, usein tekstejä, vaikka puhummekin kuvista. Suomalaisen yhtenäiskulttuurin vähitellen rapautuessa kuitenkin se, mitä "suomalaisuuteen" kuuluu, on määriteltävissä kerta kerran jälkeen uudella tavalla entistä etäämmällä olevien reunaehtojen puitteissa. Voisiko olla niin, että kansallisen identiteetin tarkalla sisällöllä ei ehkä olekaan aivan ensiarvoista merkitystä? Sisältö voidaan kuvitella melkein miksi vain, mutta tärkeintä on kuitenkin yhteenkuuluvuuden tunteen luominen?

Näin ollen esimerkiksi kysymys suomalaisen alkoholikulttuurin erityisyydestä menettää merkityksensä - tärkeää on vain se, että näin kuvitellaan, ja että tuo kuvitelma luo yhteenkuuluvuutta. Suomalaisuutta edustamaan pannut ominaisuudet, kuten erityinen humala, ovat ehkä täysin kuviteltuja - vaan eivät kuitenkaan välttämättä. Totuusarvo ei ole tärkeää, sillä pohjimmiltaan stereotypioiden merkitys on paremminkin luoda yhteisyyden tuntua kuin kuvata totuutta, ja tärkeämpää kuin niiden sisältö on niiden olemassaolo. Sisällöksi käy periaatteessa ääritapauksessa myös puhdas illuusio.

Tällöin myös se, että erityistä alkoholin käytön tapaa todellakin on mielikuvien tasolla pidetty jotenkin leimallisesti suomalaisena, on sattumaa. Jossain toisessa kulttuurissa funktiota, jonka humala suomalaisessa kulttuurissa täyttää, voisi täyttää vaikkapa ’ylensyönti’.

Samoin kuin jokainen voi tunnistaa välähdyksenomaisesti itsessään olemattomia stereotyyppisiä suomalaisia piirteitä, myös idoleissa voidaan nähdä jotain sellaista, mitä heissä ei ole. Esimerkiksi viihdetaiteilijan patologinen alkoholismi voidaan pitkään nähdä, sormien läpi katseltuna, karnevalistisena ilojuopotteluna, koska se on samastumisen apuvälineenä miellyttävä piirre. Vaikka Jamppa Tuomisen vakavan alkoholismin aiheuttamista hengenvaarallisista tilanteista kerrottiin aikakauslehdissä, voitiin hänestä silti ongelmattomasti murjaista hauska sutkaus "Nyt alkoi juominen, sanoi Jamppa Tuominen".

Erinäisten stereotypioiden suosio on Suomessakin mahdollista osin myös siksi, että niitä ei ajatellakaan aivan tosissaan otettavaksi. Esimerkiksi siirtyessään poliittisesta populaariin kontekstiin koko ’kansa’ käsitteenä on muuttunut "kuvasta" "kuvan kuvaksi", joksikin johon viitataan, vaikka se jo tiedetään pelkäksi illuusioksi. Kansallisten karikatyyrien olemassaololla on siis myös miellyttävät puolensa. Stereotypioiden hyöty voi olla pelkistetyimmillään siinä, että tiedetään mistä puhutaan kun puhutaan vaikkapa ’joulukinkusta’, eli kuten Klaus Mäkelä on asian ilmaissut: "Suomalaisuus on niissä itseilmaisun säännöissä ja sisällöissä, joiden varassa suomalaiset ymmärtävät toisiaan."

Tapio Rautavaara on suomalaisen miehen ideaali ja sellaisena tavallisellekin miehelle samastuttava. Juuri siksi hän ei voi olla aivan täydellinen, vaan hänen on oltava sopivasti heikko. Vielä yksi samastettavuuden tematiikan kiteyttävä kuulemani tarina:

Niin, "tällaisia he ovat", ja tällaisia heidän halutaan puoliksi myös olevan - ihmisiä joista löytyy kontaktipintaa.

Klaus Mäkelä: Valtio, väkijuomat ja kulttuuri. Kirjoituksia Suomesta ja sosiologiasta. Hanki ja jää 1999.
Dan Steinbock: Taideteos ja taidekasvatus. Gaudeamus 1985.

Kirjoittaja on musiikintutkija, joka valmistelee väitöskirjaa Tampereen yliopistossa aiheenaan Suomi-iskelmän ikonien elämäntarinat.

Tiimin sisällysluettelo